Suomi on astunut vuoteen 2026 poikkeuksellisessa maailmantilanteessa. Luottamus kansainvälisiin yhteisöihin ja rakenteisiin horjuu. Olemme yhä enemmän kansallisesti vastuussa siitä, että poikkeavien tilanteiden sietokykymme on korkealla tasolla ja että puolustuksemme on vakaalla pohjalla. Oma-aloitteinen varautuminen häiriö- ja jopa kriisitilanteisiin on yhä tärkeämpää ja aihetta on lähestyttävä monista eri näkökulmista. Varautuminen ja huoltovarmuus eivät ole vain viranomaisten tehtävä, vaan koko yhteiskunnan yhteinen asia.
Ilmailun infrastruktuurin ja ennen kaikkea lentokenttäverkoston ylläpito on kriittinen osa huoltovarmuutta, jota monet eri toimijat hoitavat yhdessä. Kyse ei kuitenkaan ole vain yhteyksistä paikasta toiseen. Harraste- ja yleisilmailu edustavat jotakin vaikeammin mitattavaa mutta sitäkin arvokkaampaa: osaamista, toimintakykyä ja joustavuutta.
Harraste- ja yleisilmailun toimintaolosuhteet eivät kuitenkaan täysin tue sen jatkuvuutta. Esimerkiksi kehityskohteiden rahoitus on hyvin pirstoutunutta. Helsinki-Malmin lentoaseman alasajo oli puolestaan merkittävä isku erityisesti pääkaupunkiseudun ilmailulle. Kun toiminta on siroteltu pieninä pisteinä eri puolille Uuttamaata, osaaminen ei pääse keskittymään entiseen tapaan. Ymmärretäänkö yhteisömme merkitys vasta sitten, kun huoltovarmuus on jo menetetty?
Harrasteilmailijoiden joukossa on valtavasti osaamista hyvin monenlaisista taustoista. Ilmailukerhoissa ihmisten monipuolinen kokemus mahdollistaa vaikeiltakin kuulostavien projektien läpiviennin. Yksinkertaisin esimerkki ovat erilaiset, mitättömilläkin budjeteilla toteutettavat ilmailutapahtumat, joiden aikaansaamiseksi vaaditaan riskienhallintaa sekä kykyä koordinoida vaikeita kokonaisuuksia. Haastavimmasta päästä ovat puolestaan projektit, joissa seuratyön voimin ja hajanaisten avustusten turvin kunnostetaan lentokenttiä.
Ilmailuyhteisöllä on hallussa myös valtava määrä tietotaitoa kenttäolosuhteista sekä toimimisesta niissä hyvin monipuolisella kalustolla. Harrasteilmailussa käytetään moottorikoneiden lisäksi esimerkiksi purjekoneita, ultrakevyitä sekä tietysti lennokkeja ja droneja. Ilma-aluksia rakennetaan itse, mikä kartuttaa kaluston tuntemusta entisestään. Ilmailijoiden taidoilla on varmasti kysyntää nyt ja tulevaisuudessa. Eri lajeja harrastaa myös melkoinen osaajapooli, josta hyötyy muun muassa kaupallinen ilmailu, sillä monen ammatikseen lentävän ura alkaa harrasteilmailusta.
Poikkeusolosuhteita ajatellen kevyt- ja yleisilmailijoilla on paljon arvokasta osaamista. He osaavat tyypillisesti operoida lyhyillekin kiitoteille sopivaa kalustoa, joka toimii pienillä polttoainemäärillä sekä ilman pitkälle automatisoituja järjestelmiä. Mitä tulee luotettaviin verkostoihin, ilmailukerhoilla on monesti yhteyksiä muihin huoltovarmuuden kannalta kriittisiin toimijoihin, kuten poliisiin, pelastustoimeen, puolustusvoimiin, lennonvarmistukseen tai esimerkiksi rajavartiolaitokseen. Monilla harrastajilla on omaa kokemusta viranomaisyhteistyöstä, turvallisuuskriittisistä aloista tai esimerkiksi reserviläistausta. Lisäksi rajallisten resurssien raameissa toimiminen ja kekseliäisyys ovat harrasteilmailijalle tuttua kauraa.
Harrasteilmailun toimintaedellytykset on turvattava. Jos annamme osaamisen rapautua normaalioloissa, maksamme siitä hinnan poikkeusoloissa. Pienilmailu on sisällytettävä osaksi kansallista lentoliikennestrategiaa, ja harrastajien koulutuksen on oltava jatkuvaa ja joustavaa. Kokeilua ja innovaatioita on kannustettava, ei ajettava näkymättömiin. Huoltovarmuus ei synny kriisin hetkellä, vaan arjessa. Siksi harrasteilmailua ei voi nähdä kulueränä, vaan investointina toimintakykyyn.
Mari Lehtonen
Kirjoittaja on Suomen Ilmailuliitto ry:n puheenjohtaja
