Suomen Ilmailuliitto hankki oman kuumailmapallon OH-SIL:n vuonna 1992. Pallolla lennettiin Ilmailuliitossa vuosikymmenen loppuun asti.

 

1990-luvulle tultaessa Suomen Ilmailuliiton siipien suojissa oli suurin osa ilmailulajeista. Uudella vuosikymmenellä mukaan tuli vielä ilmailun ehkä vanhin muoto, kuumailmapalloilu, sekä paljon uudempi lentämisen laji, varjoliito. Taitolennossa puolestaan päästiin viimein kilpailemaan MM-tasolla ajanmukaisella kalustolla.

Varjoliito oli saanut 1980-luvulla suuren suosion Keski-Euroopassa, missä liitimillä pystyttiin riippuliidon tapaan hyppäämään vuorenrinteeltä nostaviin ilmavirtauksiin. Tämän vuoksi laskuvarjohyppääjien liito­varjoa muistuttavan varjoliitimen ei uskottu aluksi kotiutuvan maahamme.

Varjoliitimestä kehitettiin kuitenkin varhaisessa vaiheessa moottoroitu versio ja niitä tuli lajia harrastaneen Matti Lehtisen mukaan Suomeenkin jo 1980-luvun lopulla. Lehtinen itse osallistui varjoliitokurssille vuosikymmenen taitteessa ja toimi Ilmailuliiton vuonna 1991 perustetussa varjoliitotyöryhmässä, jossa kehitettiin lajin turvallisuutta ja koulutusta. Ammatiltaan lentokonemekaanikkona Lehtinen näki lajin alkutaipaleella parannettavaa liitimien teknii­kassa. Niitä vedettiin autoilla ja talvisin myös jäillä moottorikelkoilla, mutta esimerkiksi hinauskytkimien turvalliseen toimintaan ei kiinni­tetty aluksi juuri huomiota.

”Kytkimien kielet olivat niin pehmeästä metallista, että niitä täytyi välillä hakata kivellä takaisin muotoonsa”, Lehtinen muistelee.

Niinpä hän kehitti nimenomaan varjoliitoon sopivan hinauskyt­kimen, jota on sittemmin käytetty paljon muuallakin maailmassa.

Varjoliitoharrastus sopi Suomen oloihin lopulta hyvin ja harrastaja­määrät lasketaan sadoissa. Ensimmäiset SM-kisat pidettiin vuonna 1994.

Samoihin aikoihin varjoliidon kanssa voimakkaassa nousussa oli myös kuumailmapalloilu.

Varjoliito tuli Suomeen 1980-luvulla. Vuonna 1991 se otettiin SIL:n lajiksi, riippuliidon keskustoimikunnan alaisuuteen.

Matti Lehtinen huoltaa moottoroidun varjoliitimen paramoottoria.

Lentämisen rauhallisuus

Yhdysvalloissa oli kehitetty 1950-luvun lopussa nykyaikainen kuu­mailmapallo, joka mahdollisti tämän vanhan ilmailumuodon uuden tulemisen. Nyt pallon kuori oli silkin sijaan nailonia ja ilma lämmitet­tiin nestekaasulla toimivalla polttimella. Suomessa Veikko Kaseva innostui tästä uudesta tekniikasta ja rakensi Euroopan ensimmäisen modernin kuumailmapallon vuonna 1966.

Uraauurtavaa työtä tehnyt Kaseva menehtyi kuitenkin 1978 ilmapallo-on­nettomuudessa. Tuolloin maassamme oli jo muutama kuumailmapallo sekä useita harrastajia, jotka jatkoivat lajin parissa. 1980-luvulle tultaessa kiinnostus kasvoi, ja vuosikymmenen puolivälin jälkeen perus­tettiin Markku Sipisen johtama kuuma­ilmapallotyöryhmä, joka muuttui vuonna 1991 ilmapallokeskustoimikunnaksi.

Samana vuonna liiton laskuvarjotoi­minnan ohjaajana aloittanut Olli Luoma sai vastuulleen myös tämän Ilmailuliiton uuden lajin. Luoma oli ollut kiinnostunut kuuma­ilmapalloista jo aiemmin ja ihastui nyt oitis niillä lentämiseen. Hän suoritti seuraavana vuonna kuumailmapallolupakirjan sekä vuonna 1994 opettajakelpuutuksen.

Olli Luoma on ollut kuumailmapalloilla monessa mukana. 1990-luvulla hän oli muun muassa ideoimassa ja järjestämässä Kemin lumilinnan yhteydessä pidettyjä kansainvälisiä kuumailmapallotapahtumia, jotka olivat vuosina 1996, 1998 ja 2000.

Moottori- ja purjelentoa sekä etenkin las­kuvarjohyppyä aiemmin harrastanut Luoma kertoo kuumailmapalloilussa kiehtovan ennen muuta lentämisen rauhallisuus. Hän löysi myös kuumailmapalloharrastajista hengenheimolaisia.

”Oli kuin olisi kotiin tullut”, Luoma muis­telee alkuaan lajin parissa.

Vuonna 1992 Ilmailuliitto hankki oman kuumailmapallon, jolla ryhdyttiin koulutta­maan lennonopettajia. Näyttävä ilmapallo toimi lisäksi hyvin lajin ja SIL:n markkinoin­nissa.

”Liiton kuumailmapallo oli myös ahke­rassa kisakäytössä”, Luoma kertoo. ”Sillä osallistuttiin Euroopassa MM- ja EM-kilpailuihin.”

Edellisellä vuosikymmenellä Suomessa alkanut vahva kiinnostus kuumailmapallo­harrastukseen huipentui 1990-luvun puoli­välissä, jolloin innostus oli Luoman mukaan ”hurjaa”.

”SM-kisoihin osallistuivat yleensä kaikki alan harrastajat, joko lentäjinä tai miehistön jäseninä.”

Tuohon aikaan kilpailuissa oli yleensä viitisentoista palloa, parhaimmillaan saattoi olla jopa yli 20. Vuosikymmenen loppua kohden kiinnostus lajia kohtaan hieman hiipui, mutta kuumailmapalloilulle jäi maa­hamme oma vankka harrastajajoukkonsa.

Veikko Kallionpää kumppaneineen valmistelee kuumailmapalloa lentoa varten Toijalassa vuonna 1991. Pallo täytetään ensin kylmällä ilmalla puhaltimen avulla. Kun pallo on täynnä, ilma lämmitetään polttimella.

Kurinalaista temppulentoa

1980-luvun lopulla oli alle 1 600 kiloa painavat moottorilentokoneet saatu pois liikevaihtoveron piiristä, mutta kauaa ei yleisilmailu ehtinyt tästä edusta nauttia. 1990-luvun alun lama ja vuonna 1994 käyttöönotettu arvonlisävero, joka koski nyt kaikkia lentokoneita, kurittivat jälleen moottorilentämistä. Pienenä ihmeenä voidaan pitää sitä, että taitolento kasvoi kuitenkin niin kaluston kuin harrastaja­määrien suhteen.

Seppo Saarion pitkään jatkunut työ taitolennon eteen oli alkanut kasvaa toden teolla hedelmää ja vuonna 1992 perustettiin Urheilutaitolentäjät ry.

Yhdistystä perustamassa ollut Osmo Jalovaara muistelee, että pian ryhdyttiin tekemään myös pohjoismaista yhteistyötä: ”Leirit ja kisat olivat avoimet Pohjoismaiden kesken.”

Kun konekantakin kasvoi ja parani 1990-luvulla, päästiin harjoittelemaan ja ki­saamaan ajanmukaisilla taitolentokoneilla. Ensimmäiset viralliset SM-kisat pidettiin Oripään kentällä 1990 ja neljän vuoden kuluttua osallistuttiin jo MM-kisoihin Unkarissa, jossa Petteri Tarma lensi vuok­raamallaan Suhoilla.

Suomalaiset pääsivät myös tuomareiksi kansainvälisiin kilpailuihin. Jalovaara oli ensimmäisenä suomalaistuomarina vuonna 1996 MM-kisoissa Yhdysvalloissa.

”Siihen aikaan tuomarointi oli melko puolueellista, koska tuomarit kuuluivat kisa­joukkueisiin”, Jalovaara muistelee. ”Tähän suomalaiset saivat aikaan muutoksen ja tuomareista tuli FAI:n puolueettomia edus­tajia.”

Turun Lentokerhossa taitolentohar­rastuksella on aina ollut vahva asema. Jo vuonna 1986 Oripäässä pidettiin valta­kunnalliset taitolennon harjoituskilpailut, joilla ei kuitenkaan vielä ollut SM-statusta. Yksi turkulaisten taitolentoaktiiveista oli Pekka Ketonen, joka kävi kisaamassa muun muassa Ruotsissa, sijoittuen parhaimmil­laan PM-kilpailuissa hopealle. Hän järjesti myös kerhon Bellanca Citabrialla Turun lentokentällä ensimmäisen IAC:n järjestel­mään perustuvan taitolentokurssin.

”Kurssin tavoite oli, että sen jälkeen pystyi lentämään Sportsman-ohjelman ilman katkoa”, Ketonen kertoo.

Sportsman on kolmanneksi vaa­tivin taitolento-ohjelma IAC:n (International Aerobatic Club) viisias­teisessa järjestelmässä, jonka Saario toi Suomeen Yhdysvalloista 1980-luvulla. Vuosikymmenien kokemuksen omaavana taitolentäjänä hän tiesi, että taitolennossa, jos missä, pitää edetä tyvestä puuhun.

”Edettiin luokittain”, Jalovaara taus­toittaa. ”Se opetti harkintaa ja tietoisuutta siitä, että ei mennä ensimmäisellä keikalla heti revittämään kaikkea.”

Kurinalaisen harjoituksen ansiosta Suomessa ei ole sattunut IAC:n ohjelman käyttöönoton jälkeen yhtään taitolento-on­nettomuutta.

1990-luvun lopulla taitolennon konekanta oli runsastunut ja monipuolistunut. Vuonna 1999 SM-kilpailut pidettiin Jämillä. Tommi Antila ja Osmo Jalovaara vetivät tapahtuman läpi runsaan avustajajoukon avustuksella.

Osmo Jalovaara esittelemässä FAI:n (Fédération Aéronautique Internationale) taitolentokomission CIVA:n sääntökirjaa Jämillä pidetyllä taitolentokurssilla 1998.

Liikennettä taivaalla

Vuosituhannen viimeisellä vuosikymme­nellä lentämisen lajikirjo oli laajentunut. Harrastajien kalusto kehittyi koko ajan ja tehokkailla purjelentokoneilla lennettiin yhä pitempiä matkoja. Esimerkiksi Jukka Pursiainen lensi ensimmäisenä suomalai­sena Suomessa 1 000 kilometrin kolmion kesäkuussa 1990.

1990-luvun alun lama vaikutti voimak­kaasti liikenneilmailuun, mutta sen jälkeen matkustajamäärät lähtivät ylöspäin ja vuosikymmenen lopulla kasvu oli jo kovaa. Vuosikymmenen puolivälissä ilmavoimat siirtyi Hornet-hävittäjiin, jotka tarvitsivat aiempaa laajempia harjoitusalueita. Tämä ja liikenneilmailun kasvu aiheuttivat 1990-luvun lopussa jonkin verran paineita ilma­tilan jakamisesta eri tahojen kesken, mutta toisaalta niin oli ollut jo aiemminkin – ehkä vain pienemmässä mittakaavassa.

Kasvavan ilmaliikenteen johdosta siviili- ja sotilaslennonjohdon yhteistyö kuitenkin kehittyi ja parani. Loppujen lopuksi taivaalle mahtuivat vielä kaikki toimijat – Suomi on iso maa.

Pitkänmatkan purjelentäjillekin löytyi tilaa ja esimerkiksi purjelentokilpailut olivat aina etusijalla ilmatilaa jaettaessa.

Uuden vuosituhannen alku toi ilmailuun uusia teknologioita. Harrastajat rakensivat yhä voimakastehoisempia ja isokokoi­sempia suihkulennokkeja, mutta etenkin kauko-ohjattavien multikoptereiden määrä suorastaan räjähti 2010-luvun alkupuolella. Ilmatilaan ovat ilmestyneet sankoin joukoin etupäässä sähköllä toimivat miehittämät­tömät ilma-alukset, ja sähkö tekee tuloaan yhä voimakkaammin myös miehitettyjen ilma-alusten voimanlähteenä.

Vuonna 1989 pidettiin Suomessa ensimmäinen tandemhyppymestarikurssi. 1990-luvun alkupuolella tandemhypyt tulivat nopeasti yleiseksi vaihtoehdoksi käydä kokeilemassa laskuvarjourheilua.

Pekka Ketonen ja Olli Walden SM-kisoissa Jämillä 1990-luvun lopulla kaksipaikkaisen taitolentokoneen Extra 300:n edessä.