Olavi Lumes esittelee aikoinaan kovin lennokkimyönteistä lehteä, Suomen Kuvalehteä, jossa oli juttua hänestä.
Yli 300 000 myytyä lennokin siipeä. Purjekoneella 7 650 metrin korkeuteen. Ilmavalvonnassa 17-vuotiaana jatkosodassa Stadionin tornissa. Lentokapteeni Olavi Lumes, 95, on tehnyt huikean ilmailu-uran – ja se vain jatkuu.
Helsingin Metsälässä on ollut 50 vuotta Suomen lennokkitoiminnan keskuspiste, Suomen Lennokki Ky. ”Erkin unesta” syntyi Olavi ”Luce” Lumeksen, 95, uni; lennokkipojasta kasvoi suomalaisen ilmailun pioneeri.
Kahdeksanvuotias Olavi-poika selaili kotonaan seikkailukirjaa ”Erkin uni”, jossa Erkki ja Liisa lensivät kaksitasokoneella Afrikassa. Tarina täräytti Lumeksen hänen unelmiensa taivaalle.
Pian Vallilan kasvatti heitteli valmistamiaan paperilennokeita neljännen kerroksen kodistaan. Ja ei aikaakaan, kun neljän pojankoltiaisen seurue alkoi kokoontua Hämeentielle suunnittelemaan lennokkeja. Raamattuna toimi amerikkalainen lehti Model Airplane News.
”Meillä oli balsalankku, josta sahasimme rimoja. Niistä saatiin jotain aikaiseksikin. Sitten syntyi Vallilan lennokkikerho, vuonna 1937”, muistelee Lumes ilmailu-uransa ensi askelia.
Vaikkei Lumes tarvitse partaveitsen terävän muistinsa tueksi kirjattua tietoa, kaivaa hän esiin lennokkitoimintansa alkutaipaleelta Suomen Työkeskusten Kerholiiton jäsenkirjan vuodelta 1936. Päiväys, 9.12., kun ei tule heti mieleen.
Lennokkitoiminta laajeni ja Lumes muistelee, kuinka kerhon useista jäsenistä kasvoi merkittäviä yhteiskunnan vaikuttajia. Myöhemmin nämä suhteet olivat Lumeksellekin arvokkaita ja auttoivat eteenpäin elämässä.
Vallilaan lennokkikerho
Eipä aikaakaan, kun Lumes jo koulutettiin lennokkikerhon ohjaajaksi. Kerhossa myös suunniteltiin omia koneita ja niitä lennätettiin Malmilla jo vuonna 1936, kaksi vuotta ennen kentän virallisia avajaisia.
”Monista lennokkipojista tuli oikeita lentäjiä Malmin ansiosta. Pojat muun muassa tankkasivat koneita ja kiilasivat usein lennoille.”
Sodan läheisyys näkyi jo ilmapiirissä. Helsingin Ilmapuolustusyhdistys järjesti lennokkikerhon jäsenille koulutusta, jossa opetettiin ilmailun teoriaa, rakennusmateriaaleja sekä piirustusten luku- ja tekotaitoa.
Lennokkikerholaiset levittivät lennokkimaailman ilosanomaa aseveli-illoissa Messuhallissa. Harmony Sisters lauloi Kodin kynttilöitä George de Godzinskyn säestyksellä ja pojat lennättivät lennokeitaan osanottajien iloksi.
Sota alkoi konkretisoitua, kun vuonna 1939 Vallilan lennokkikerhon tiloista tehtiin ensiapuasema. Kellarissa oleva 25 neliön tila tuettiin 6 x 6 tuuman parruilla. Mutta kerho sai kuitenkin jatkaa toimintaansa entisissä tiloissaan.
Kun talvisota vyöryi, lennokkitoimintakin hieman hiipui. Mutta välirauhan aikaan lennokkipojat olivat taas rivakasti ruodussa jakamassa lennokkipropagandaa. Otollinen maaperä löytyi yleisöstä Sotasaalisnäyttelyssä, joka lievennettiin myöhemmin muotoon Sotamuistonäyttely.
”Meillä oli lennokkeja, joista tiputtelimme lentolehtisiä, laskuvarjohyppääjiä ja pommeja. Ne pommit oli silloisia koiranpommeja. Näin saimme uusia harrastajia.”
Olavi Lumes veti kahta lennokkikerhoa Vallilan ammattikoulussa 1950-luvulla. Myös presidentti Urho Kekkonen kävi tutustumassa toimintaan.
Palovahdista ilmavalvontaan
15-vuotiaana Lumes toimi Helsingissä palovahtina. Varusteina olivat vintissä kuutio hiekkaa, kihveli, Nokian saappaat ja sydvesti sammutusvesien varalta.
Välirauhan aikana, 16-vuotiaana vuonna 1940, Lumes lennätti koneitaan – mallia Baby – maalilennokkeina ilmapuolustukselle Santahaminassa. Helsingin ilmatorjuntapiirin komentaja majuri Eino Tuompo sai vihiä taitavasta lennokkipojasta.
”Hän oli sanonut, että nyt tarvitaan ilmavalvontaan poika, joka tunnistaa omat ja vihollisen koneet. Silloin jo oli ilmailualan lehtiä, joissa oli paljon tietoa eri koneista ja olin perillä monien koneiden mallista ja miehityksestä. Tiesin esimerkiksi, missä koneessa oli tähystäjä, ohjaaja ja ampuja.”
17-vuotias poika sai kavuta Stadionin hitaalla hissillä sen huipulle ja ottaa osan Helsingin ilmavalvonnasta kontolleen. Pian tornista kiiri puhelimella ilmatorjuntaan tietoja lähestyvistä vihollisen koneista.
”Ilmoitin koneiden suunnan, määrän, pommikuorman ja miehistön määrän.”
Vartiovuorot saattoivat venyä vuorokaudenkin pituisiksi. Painimatto tornissa toimi väliaikaisena petinä ja lotat aina välillä herättivät lennokkipojan tunnistamaan koneita. Lumekselta on monta kertaa kysytty, pelottiko häntä olla tornissa.
”Olin niin kiinnostunut annetuista tehtävistä, ettei pelottanut. Ja tornistahan näki koko ajan, mitä tapahtui. Olisi ollut aivan eri asia olla pommisuojassa, joka tärisee pommien tippuessa eikä näe, mitä ulkona tapahtuu.”
Olavi Lumes Ilmailu-lehdessä jo vuonna 1945.
Hyökkäys pilviaukosta
Lumes muistaa hetken, kun aamulla kello kuusi tuli tieto, että pilvien yläpuolelta kuuluu surinaa. Kuusi vihollisen SB-pommikonetta lähestyi, vielä ovelasti lännen suunnasta.
Illalla yhdeltätoista Stadionin torniin kivunnut Lumes tiesi, että lämmin Helsingin kaupunki muodostaisi aukon pilviin ja siitä vihollisen olisi helppo pommittaa pääkaupunkia. Niinpä 17-vuotias poika, komentajan ”Lennokiksi” ristimä nuorukainen, hälytti kaikki ilmatorjuntapatterit ampumaan taivaisiin tuosta aukosta.
”IT ampui niin, että aukko oli täynnä räjähteitä.”
Helsinki välttyi pahemmalta tuholta, vaikka uhreja tulikin 24 ja tulipaloja syttyi.
Päivystys tornissa alkoi olla niin raskasta, että Lumes sai värvätä apuvoimia. Ja mistäpä muualta hän olisi saanut yhtä päteviä valvojia kuin lennokkipojista. Niinpä kymmenen lennokkiasiantuntijaa tuli Lumeksen ja lottien avuksi purkamaan valvontataakkaa. Lumes myös antoi patteristossa lentokoneiden tyyppikoulutusta ampujille.
Ilman sotilaskoulutusta torniin kivunnut Lumes suoritti varusmiespalveluksensa tositoimissa lain mukaan kahdessa vuodessa. Näin hän pääsi reserviin jo 19-vuotiaana. Mutta vain hetkeksi. Puhelinliikennettä välillä patteristossa hoitanut mies tempaistiin Ilmavoimien viestikouluun Hämeenlinnaan lokakuussa 1943 ja hänestä tehtiin radisti.
Sitten kävi käsky lähteä Lapin sotaan Ouluun radistiksi, kun sinne piti perustaa viisi radioasemaa. Lumeksen täytyi jostain loihtia asemille radioiden käyttäjiä ja taas niitä löytyi lennokkikavereista. Mutta vihdoin sota saatiin päätökseen ja Lumes pääsi jatkamaan toden teolla lennokkiharrastustaan Helsingissä.
Lennokkikerholaisia sodan kynnyksellä. Lumes toinen oikealta.
Ilmailuliittoon töihin
Lumes aloitti sodan jälkeen työt askarteluliike Uraksessa Korkeavuorenkatu 11:ssä. Lennokit menivät pula-ajan Suomessa kaikesta huolimatta hyvin kaupaksi ja niinpä Urakselle aukesi uusi kauppapaikka Aleksanterinkadulle ja Lumeksesta tuli liikkeen myymälänhoitaja.
Mutta vuonna 1946 Lennart Poppius, lennokkitoiminnan matkasaarnaaja, Lumeksen oppi-isä ja Suomen Ilmailuliiton virkaa tekevä toiminnanjohtaja, värväsi tämän Ilmailuliittoon. Lumeksesta tehtiin lennokkitoiminnan ohjaaja ja lennokkipakkaamon tekninen johtaja.
”Kun menin liittoon, myytiin lennokkisarjoja 10 700 vuodessa. Kun lähdin pois vuonna 1957, niitä myytiin 80 000. Oli helppo homma, kun ensin kurssitettiin lennokkiharrastajaksi ja sitten myytiin rakennussarja. Silloin valvottavanani oli parisataa lennokkikerhoa Suomessa.”
Jämerä Poppius oli myös sitä mieltä, että Ilmailuliiton hommissa olevan pitäisi olla lentäjä. Niinpä Lumes löysi itsensä purjekoneen ohjaimista vuonna 1946.
Lumeksen purjelentokurssin myötä Vallilan ilmailukerhoonkin perustettiin lennokkitoiminnan oheen purjelentotoimintaa vetävä Nuorisoilmailijat.
Vuonna 1953 Lumes hankki moottorilentäjän lupakirjan. Siitä olikin hyötyä liiton kiihkeässä työrupeamassa. Seuraavana vuonna perustettiin Ilmailuliitolle varoja kerännyt Pilvien huimapäät, jonka mukana Lumes kiersi pari vuotta ympäri Suomea esittelemässä lennokkitoimintaa, taas kymmenen lennokkipojan avustuksella.
Lumes kaivaa esiin almanakkansa vuodelta 1954. Tuolloin matkapäiviä kertyi parisataa.
Näytökset olivat usein pelloilla sekä jäällä, ja matkat sujuivat mukavasti liiton moottorikoneella, vanhalla Praga Babylla. Samalla hän saattoi kuljettaa tavaraa ja muita esiintyjiä. Ohessa syntyi lyhytfilmejä lentämisen iloista.
”Kerran lensin suksikoneella, jossa oli avo-ohjaamo, Heinolaan pitämään lennokkikilpailuja. Matkalla piti poiketa Lahdessa jäällä, kun pojat lennättivät siellä yleisöä. Jo lähdössä kartta lensi ilmaan ja häipyi. Ei siinä auttanut kuin mennä rukkassuunnistuksella. Peukalo ylös ja suunta kohti Heinolaa. Onneksi Suomi oli jo tullut tutuksi. Käytin suunnistuksessa hyväkseni rautateitä ja voimalinjoja.”
Lumeksen suunnittelemalla Tokalla on kilpailtu jo 42 vuotena. Lumeksen liike Suomen Lennokki Ky sijaitsee 50. vuotta Helsingin Metsälässä. Liike perustettiin vuonna 1955.
Eka ja Toka
Lumes laittoi kaupparekisteriin paperit omasta liikkeestä vuonna 1955 ja parin vuoden päästä Koskelantiellä aloitti yhä voimissaan oleva Suomen Lennokki Ky, joka toimii nyt siis 50. vuottaan Helsingin Metsälässä.
Lumes oli nyt toden teolla vapaa kuin taivaan lintu, ja alkoi piirtää päässään suunnitelmia lennokkitoimintaan ja -rakentamiseen sopivan siiven luomiseksi. Rakennussarjoissa kun juuri siiven valmistaminen vei monilta liikaa aikaa ja harrastus tyssäsi siihen.
”Vuonna 1969 aloin valmistaa rakennusstyroksista erityyppisiä siipimoduleita. Kuumalla teräslangalla poltimme Airi-vaimon kanssa styroksista eri malleja.”
Kolmen vuoden päästä oikea aihio alkoi olla valmis. Tämä Metsälän Pelle Peloton ja ilmojen huimapää päätti satsata 10 600 markkaa laitteeseen, jolla prässättiin siipimoduleita.
Näin syntyivät Eka ja Toka -rakennussarjat. Ja myöhemmin monta muuta mallia. Pelkkää siipeä on nyt valmistettu yli 300 000 kappaletta. Tänä kesänä järjestettiin alle 16-vuotiaille tarkoitetut Toka-kisat 42. kerran. Ja aina paikalla on Lumes.
Hän on opettanut lukuisina vuosina valmistuvia opettajia muun muassa Raahen ja Rauman seminaareissa ja Helsingin opettajakorkeakoulussa. Sadat opettajat ovat siirtäneet Lumeksen jakamaa lennokkitietoa koululaisille ja monta lennokkiharrastajaa on kävellyt koulujen porteista ulos. Hän myös laati alan opetusohjelmia. Mutta Lumes surkuttelee nykytilannetta.
”Teknistä työtä on vaikea opettaa kouluissa ja siksi lennokkitoiminta on hiipunut.”
80-vuotiaana Lumes luopui lentolupakirjoistaan. Mutta taivaalle hän pääsee milloin hyvänsä. Unelmissaan, kuten lapsuuden kirjassaan ”Erkin uni”, tai ihan oikeastikin. Tutut ovat päästäneet hänet muiden muassa niin DC-3:n kuin Fougan puikkoihin.
”Kerran lennettiin vaimon kanssa Lontooseen ja minulle tultiin sanomaan, että kapteeni pyytää ohjaamoon. No siellähän oli kaksi vanhaa kurssikaveria ohjaimissa. Sain lentää DC-9:ää.”
