Joka lokakuun toinen viikonloppu Soininharjun päällä voi nähdä joukon ikuisia lennokkipoikia lennättämässä lennokkejaan. Loka-Tokaksi nimettyä tapahtumaa on vietetty jo 40 kertaa.
Osallistujien keski-ikäkin noussut siinä ohessa, mutta Jämi vetää aina puoleensa. Marraskuun 2. päivänä 1984 kurvasi joukko lennokkinuoria Jämin syksyisen harmaalle kentälle. Ryhmää johti Petri Pakarinen Länsi-Uudenmaan Ilmailuyhdistyksestä.
Pakarinen oli Nummelan lentokentän aktiivi ja toiminut muun muassa purjelennon opettajana sekä lentokeskuksen rehtorina. Hän veti myös LUIYn lennokkikerhoa, josta tälle kerhon ensimmäiselle Jämin reissulle mukaan olivat lähteneet Harri Kainulainen, Joni Karvinen, Jyri Lankinen, Hannu Rinne, Risto Rinne ja Toni Viheriäkoski sekä muutama kerhon ulkopuolinen avustaja.
Joukko majoittui kiireellä hotelliin, lennokit kaivettiin esiin ja kasattiin, sitten juosten ylös Soininharjun rinnettä. Vain parikymmentä minuuttia kentälle saapumisesta ensimmäiset liidokit heitettiin taivaalle, jossa ne lähtivät liitelemään rinnetuulessa innokkaiden lennokkipilottien ohjaamina.
Laatuaikaa
Idea lennokkileiristä oli syntynyt LUIYn kerholla lentokauden jälkeisessä apeudessa. Kesällä 1984 osalla heistä oli jo purjelentolupakirja, niin myös tuolloin 17-vuotiaalla Viheriäkoskella.
– Ajatus oli, että mennään pitämään laatuaikaa Jämille, hän muistelee.
Jämi valikoitui leirin pitopaikaksi Pakarisen ehdotuksesta, joka perinnetietoisena todennäköisesti ajatteli nuorille välittyvän näin samalla Jämin historiaa. Mutta oleellisinta oli kuitenkin lennättäminen.
– Heti aamusta, kun kynnelle kyettiin, mentiin niitä rinteeseen heittelemään, Viheriäkoski kertoo.
Pakarinen teki tästä ensimmäisestä leiristä myöhemmin kuvakansion, jossa nimesi sen ”LUIYn LK:n lennätys- ja neuvottelupäiviksi”, mutta myöhemmin tapahtumaa on kutsuttu Loka-Tokaksi. Nimi tulee leirin ajankohdasta, eli lokakuun toisesta viikonlopusta, joksi se myöhemmin vakiintui.
Pakarinen ehti käydä leirillä ainoastaan pari kertaa, sillä hän menehtyi vakavaan sairauteen vain 25-vuotiaana. Mutta lennokkileirit Jämillä jatkuivat, nyt ilman erityistä järjestäjää.
Myös kilpailua ja korjausta
Jämi on oivallinen paikka liidokkien syksyiseen lennättämiseen, sillä sopivalla tuulella rinteessä voi tehdä hyvinkin pitkiä lentoja. Leirillä ei järjestetä kilpailuja, mutta lennätyspäivän päätteeksi saattaa lennättäjien kesken syntyä mittelöitä.
– Jos on hyvä keli ja lennätelty paljon, se menee sellaiseksi koukkimiseksi, josta näkee, että joku yrittää osua tarkoituksella peräsimiin, Viheriäkoski naurahtaa.
Osumia tulee ja jos ”vastustaja” putoaa, seuraa siitä railakkaat aplodit rinteen päällä lennätystä seuraavalta porukalta. Joskus liidokki menee täysin korjauskelvottomaksi, useimmiten se kuitenkin teipataan pikaisesti lentokuntoon. Leiriin onkin alusta lähtien kuulunut oleellisena osana myös lennokkien korjaus.
– Aina joku vetäytyy teippaamaan. Kone pitää saada mahdollisimman nopeasti takaisin taivaalle ja sitä korjataan kaikella mahdollisella, jopa muovipusseilla. Kun Solar-filmit ovat loppu, teipataan muovipussit siipiin ja sitten jatketaan, Viheriäkoski kuvailee.
Alkuaikoina leiriläiset saivat hotellin pitäjältä noottia siitä, että yläkerran julkiset tilat alkoivat muistuttaa lennokkiverstasta.
– Pöydissä oli meidän jäljiltä kaiken maailman liimaläikkiä ja varmaan balsaveitsien jälkiä. Saimme kuulla niistä kunniamme ja jouduimme korjaamaan toimintatapojamme.
Joka lokakuu
Loka-Tokan vakiinnuttaessa paikkansa kiiri sen maine lennokkipiireissä. Kiinnostus tapahtumaa kohtaan heräsi ja leirille tuli osallistujia muualtakin. Parhaimmillaan Viheriäkoski arvelee lennokkiväkeä olleen viikonloppuna 20–30 henkeä, yleensä kävijämäärä yltää reiluun kymmeneen.
Vuosien varrella leirin vietto on muuttanut hieman muotoaan, onhan lennokkipoikienkin keski-ikä noussut tänä aikana. Enää kaikki eivät ryntää autosta suoraan rinteeseen lennokkiensa kanssa.
– Jossain vaiheessa homma kääntyi niin, että kaikilla ei ollut lennokkia mukana, Viheriäkoski toteaa mutta lisää, että aina mennään kuitenkin porukalla rinteen päälle katsomaan niiden lennätystä, joilla lennokki on.
Nykyään leiriin kuuluu olennaisena osana myös saunominen ja illanvietto. Päivän päätteeksi saatetaan kokoontua grillikatokselle laulamaan yhteislauluja, joskus kitaran säestyksellä.
Viheriäkoski kertoo hänen ja Risto Rinteen kuuluneen leirin vakiokävijöihin.
– Risto ja minä olemme olleet joka reissulla, joka vuosi. Armeijassakin haettiin lomia sitä varten, että päästiin Jämille.
Sinne häntä vetää ennen kaikkea tutut ihmiset.
– Ja mikä ihmeellisintä, vanhat kaverit, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan, eivät ole muuttuneet siinä välissä.
Näiden ihmisten takia ajattelen, että tämän täytyy jatkua niin kauan, kuin kynnelle kykenee.
Viheriäkoski kokee hieman huolta Loka-Tokan jatkosta. Hänen mukaansa tapahtumaan mahtuisi hyvin lisää lennokkiväkeä, etenkin nuoria. Sillä tärkeintä on lennokkitouhu mukavassa porukassa ja tietenkin lennättäminen Jämin avaran taivaan alla!
Tärkeintä on lennättäminen mukavassa porukassa Jämin taivaan alla.
Armeijassakin haettiin lomia, että päästiin Jämille.
Loka-Toka-nimi tulee lokakuun toisesta viikonlopusta.
