Raimo Aulio ja Luumu tutkivat karttaa Smolikissa.

 

Suomen yleisilmailu oli surkeassa jamassa 1940-luvulla. Vuosikymmenen lopussa moottorikoneiden määrä lähti kuitenkin kasvuun ja Pilvien huimapäät -ilmasirkuksen kiertueet tekivät huikeilla esityksillään ilmailua tunnetuksi.

Sodan tummien pilvien väistyttyä oli Suomen ilma-alusrekisterissä vain parikymmentä siviilikonetta, niistäkin monet huonokuntoisia. Ilmailuliiton moottorilennon keskustoimikunta olikin syksyllä 1948 laittamassa pistettä koko toiminnalle – vain purjekoneiden hinauskalusto oli tarkoitus säilyttää.

Samana vuonna Ilmailuliiton omistaman Jämin ilmailukoulun johtoon astui lentomestari Eero Pakarinen. Hänkin joutui toteamaan, että myös Ilmailuliiton lentokalusto oli ajettu loppuun. Pakarinen ei kuitenkaan vaipunut epätoivoon, sillä Jämillä oli osaava ja asialleen omistautunut henkilökunta, toimiva verstas ja hyvässä kunnossa olevat rakennukset. Näissä puitteissa pystyttäisiin kunnostamaan lentokalustoa, jolla taas voitaisiin näytösten kautta hankkia tuloja toiminnan pyörittämiseen, tuumi tuore ilmailukoulun johtaja. Niinpä lentonäytökset ja lennätykset säilyivät liiton toimintasuunnitelmassa – näin moottorilentotoiminta jatkui.

Anneli ”Luumu” Linna roikkumassa tikkailla ja nappaamassa lippunarua. Köysitikkaille laskeuduttiin takaohjaamosta alasiiven kautta ja esityksen jälkeen kiivettiin takaisin.

Lentomestari

Pakarinen oli sodan käynyt lentäjä, joka oli liittynyt ilmavoimiin ennen talvisotaa, palvellen sodissa tiedustelulaivueessa. Eräällä lennolla hänen ohjaamansa hidas ja kömpelö Lysander oli joutunut kolmen venäläishävittäjän ahdistelemaksi, mutta tähystäjä onnistui ampumaan niistä yhden alas.

Lopulta jalkaan haavoittuneen Pakarisen oli ollut pakko laskea seulaksi ammuttu kone metsään pelastaakseen omansa sekä tähystäjänsä hengen. Miehet selvisivät rytäkästä ihmeen kaupalla vähäisin kolhuin.

Toisella kerralla Pakarinen joutui tekemään Gladiator-hävittäjällään pakkolaskun linjojen taakse ja tarpomaan hangessa viisi tuntia takaisin omalle puolelle. Rauhan tultua hän toimi kouluttajana Kauhavan Lentosotakoulussa. Tällainen mies ryhtyi siis luotsaamaan Jämin ilmailukoulua vuonna 1948.

Toiminnan elvyttämiseksi hän laati suunnitelman, johon kuului olennaisena osana lentonäytöskiertueet. Vetonaula oli aluksi naishyppääjä Anneli Linkola, joka esitti vuoden 1949 näytöksissä laskuvarjohyppyjä yhdessä Viktor Androsoffin kanssa. Elokuussa Linkolalle sattui kuitenkin lievä onnettomuus ja hyppääminen jäi siihen.

Eero Pakarinen kehitti 1950-luvun alkupuolella voi­makkaasti Jämin ilmailukoulua. Hänen ansiostaan sitä ryhdyttiin markkinoimaan myös urheilukes­kuksena.

Pilvien huimapäät

Syksyn 1949 koettaessa oli ilmailukoulun ainut taitolentokone Bücker Jungmann korjauksen tarpeessa ja naishyppääjä lopettanut. Yrittävälle asioiden on kuitenkin aina tapana järjestyä, ja niin kävi peräänantamattomalle Pakarisellekin. Hän kuuli ilmavoimistelijasta nimeltä Niilo Salo, joka oli esiintynyt Yhdysvalloissa ja palannut Suomeen.

Pakarinen kutsui Salon Jämille ja tämä esitti Smolikin laskutelineeseen rakennetussa rekissä voimisteluliikkeitä. Salo myös lupautui seuraavan kauden kiertueelle, ja näin saivat lentonäytökset uuden näyttävän numeron. Kun Androsoff ehdotti vielä lepakkohyppyjä sekä siivelläratsastusta, syntyi ajatus ilmasirkuksesta.

Androsoff ryhtyi ompelemaan lepakkovarusteitaan mallinaan ranskalaisesta lehdestä katsottu puku, josta idea alun perin oli ilmeisesti lähtöisin. Lepakkoasu valmistui lokakuussa 1949, mutta Androsoffin Smolikin siiveltä tekemä koehyppy epäonnistui ja hän menehtyi. Tästä järkyttävästä takaiskusta huolimatta Pakarinen päätti käynnistää ilmasirkustoiminnan.

Viktor Androsoff valmistautumassa kaksoishyppyyn. Siinä varjon auettua kupu laukaistiin irti ja muutaman sekunnin vapaapudotuksen jälkeen vetäistiin toinen varjo auki. Tätä numeroa Androsoff esitti ensimmäisen kerran vuoden 1948 näytöksissä. Ajan oloon kaksoishypyt tulivat tunnetuiksi, jolloin oli keksittävä uusia näytösnumeroita.

Viktor Androsoff lepakkovarusteineen vierellään kohtalokkaassa hypyssä konetta lentänyt Ville Svahn. Androsoff kokeili ensimmäisenä Suomessa liitopuvulla hyppäämistä ja oli näin wingsuit-hyppäämisen uranuurtaja.

Androsoffin seuraajaksi tuli Raimo Aulio, joka esitti keväästä 1950 lähtien näytöksissä hurjan näköistä siivelläratsastusta. Mies kiipesi ohjaamosta Smolikin yläsiivelle, otti moottoripukkeihin kiinnitetyn narun käteensä, laittoi jalkansa yläsiiven vanerivahvisteisiin koloihin ja ojentautui ylös. Siiven päällä täytyi nojata potkurivirtaan ja luottaa siihen, että asento säilyi. Yleisön ohi lennettäessä Aulio vielä tervehti katsojia pitäen narusta kiinni vain toisella kädellään. Myös Salon voimistelu Smolikin alle rakennetuissa telineissä sai katsojat haltioihinsa.

Nämä Pilvien huimapäiksi nimetyn ryhmän esitykset vetivät väkeä. Ensimmäisenä vuonna pidetyssä Joensuun juhannusnäytöksessä oli peräti 8 085 maksanutta katsojaa ja Helsingissä vielä enemmän. Kauden lopussa Salo ilmoitti kuitenkin lopettavansa ilmavoimistelun. Niinpä Auliolle keksittiin uusi näytösnumero: nuoratikkailla kiipeily Smolikin alla, jota hän kokeili jo saman vuoden syksynä.

Luumu

”Hoin hengessäni niitä ohjeita, joita minulle oli maassa annettu itse hypyn varalle ja koetin keskittyä. Samassa sain ohjaajalta merkin irrottautua ja arvelematta annoin mennä. Oikea käteni oli kahvalla, vetäisin siitä. Vain pieni ajatuksen häive, aukeaako – ja samassa tunsin voimakkaan tempaisun. Varjo heilautti pari kertaa komeasti ja asettui sitten niin, että kasvoni näyttivät menosuun­taan. Oli ihana tunne”, kuvaili Anneli Linna Yleisradion kuunnelmassa ensimmäistä hyppyään Kauhavan juhannusjuhlilla 1950.

Pakarinen kuuli saman vuoden syksynä Linnan hypystä ja halusi tavata hänet. Reipas nuori nainen saapui Jämille huhti­kuussa 1951. Hänen olemuksensa vakuutti Pakarisen, ja kun Linna suoriutui ilmavoi­mien psykofysiologisista kokeista, oli kaikki selvää.

Ensimmäinen näytöshyppy onnistui hie­nosti ja siitä alkoi ”Luumu” kutsumanimen saaneen Linnan ura ilmasirkuksessa. Pian hän esiintyi näytöksissä myös siivellärat­sastajana ja temppuili nuoratikkailla – näin Luumusta tuli yksi näkyvimmistä naisilmai­lumme esikuvista ja uranuurtajista.

Näytöskiertueita tehtiin vuodessa kaksi: talvikiertue tammikuun lopusta maalis–huhtikuun vaihteeseen ja kesä­kiertue toukokuun alusta syyskuun alkuun. Talvikiertueet olivat olosuhteidensa puo­lesta ainutlaatuiset – missään muualla maailmassa ilmasirkuskiertueita ei tiettä­västi ole järjestetty talvikeleillä. Jo pelkän lentokaluston pitäminen lentokunnossa vaati valtavasti työtä.

Kiertueilla yleisölle tulivat tutuiksi muun muassa sellaiset taitolentäjät kuin Esko Halme, Erkki Kantonen, Martti Kalima ja Seppo Saario. Normaalin taitolennon lisäksi noukittiin maahan kiinnitettyjä pilot-palloja tai järjestettiin kilpailuja siitä, kuka saisi koneellaan napsittua nopeimmin kaa­sulla täytetyt pallot ilmasta. Kantonen esitti vasta kunnostetulla Bücker Jungmeisterilla ensimmäistä kertaa taitolentoa kesäkier­tueella 1952 ja näin näytöksiin saatiin mu­kaan täysveristä taitolentoa.

Seppo Saario oli yksi Pilvien huimapäät -ryhmän taitolentäjiä sekä kiertueenjohtaja, joka vei taitolentoa myöhemmin voimakkaasti eteenpäin.

Lentohuolto Oy:n vuonna 1952 hankkima Fairchild 24W. Taivaalla Smolik, jonka päällä siivelläratsastaja heiluttaa kättään.

Smolikilla napsitaan pilot-palloja. Tšekkoslovakialaisen Letovin lentokonetehtaan Smolikeja hankittiin 1930-luvulla Ilmavoimille. Sodan jälkeen Ilmailuliitto osti kolme käytöstä poistettua kaksitasoa.

Ilmailua tunnetuksi

Kiertävän ilmasirkuksen tärkeänä ”oheis­tuotteena” olivat lennätykset, joita tehtiin kiertueiden mukana liikkuvalla lentokalus­tolla. Niinpä Pilvien huimapäiden esityk­sissä on laskettu lennätetyn peräti 100 000 ihmistä. Näytösten järjestäjinä toimineille ilmailukerhoille kiertueet taas toivat varoja ja tekivät ilmailua tunnetuksi paikallisille.

Pilvien huima­päät -ryhmän esiintyjiä Erkki Kantosen Bücker Jungmeister -koneen edessä. Vasemmalta Kan­tonen, Oke Tuuri, Anneli Linna, Paavo Bollström, Jukka Rauta­mäki ja Raimo Aulio. Kantonen invalidisoitui keväällä 1953 on­nettomuudessa lentäessään näy­töstä Jungmeis­terillaan.

Vuonna 1954 oltiin kuitenkin tultu ti­lanteeseen, jossa temput, jotka pari vuotta aiemmin olivat saaneet ihmiset haukko­maan henkeään, oli suurimmaksi osaksi nähty. Kun kesän näytöksessä sattui vielä kuolemaan johtanut laskuvarjo-onnet­tomuus, päätettiin lentosirkustoiminta lopettaa kauden viimeisen esityksen jälkeen. Niinpä Pilvien huimapäiden viimeinen näytös pidettiin elokuussa 1954. Ryhmän esityksistä oli vuosina 1950–1954 nauttinut kaikkiaan 400 000 maksanutta katsojaa.

Tänä aikana oli yleisilmailumme tilanne kohentunut muutoinkin ja moottoriko­neiden määrä lähtenyt kasvuun. Vuoden 1950 alussa moottorikoneita oli maas­samme vajaat 50 ja vuotta myöhemmin jo miltei 70. Vuonna 1952 päästiin pitä­mään ensimmäiset sodanjälkeiset SM-moottorilentokilpailut ja samana vuonna osallistuttiin myös moottorilennon PM-kilpailuihin. Lentokonekannan elpymisen ansiosta pystyttiin Jämillä antamaan moot­torilentokoulutusta – ensimmäinen kurssi pidettiinkin Pakarisen johtamana vuonna 1951.

Yleisilmailu hyödytti nyt myös suoma­laista yhteiskuntaa, kun esimerkiksi Turun Lentokerho aloitti KZ Leivolla saaristo­lennot, joilla kelirikkoaikana suoritettiin posti-, huolto- ja sairaankuljetuslentoja sekä henkilökuljetuksia.

Valuuttatilanne notkautti välillä moot­torikoneiden maahantuontia, mutta 1950-luku oli kaiken kaikkiaan yleisilmailumme kasvuaikaa. Sitä leimasi voimakas innostus, ja etenkin lentosirkus antoi lukemattomille ihmisille elämyksiä niukkoina sodan jälkei­sinä vuosina siivittäen samalla suomalaisen ilmailun jälleen nousuun. Ilmasirkuksen laskuvarjohypyt kaksoishyppyineen olivat todella vaikuttavia esityksiä aikakauden yleisölle – seuraavana vuosikymmenenä las­kuvarjohyppäämisestä oli tuleva merkittävä urheiluilmailun laji Suomessa.

Suomessa päästiin siirtymään purjelennon kaksipaikkaiskoulutukseen kunnolla, kun 1950-luvulla hankittiin Bergfalke II:ta. Ensimmäisen osti Hämeenlinnan ilmailukerho 1954. Seuraavana vuonna Jämillä koulutettiin ensimmäiset kaksipaikkaisopettajat ja liitto hankki vuonna 1957 kaksi Bergfalkea.

Myös purjelento meni eteenpäin 1950-luvulla. Jämillä rakennettiin uusia kotimaisia purjekoneita, kuten kuvassa tekeillä oleva kaksipaikkainen PIK-12.

Fairchild 24W saa alleen kellukkeet Jämin verstaalla 1952. Fairchild-koneita hankittiin 19 kappaletta vuosina 1950–1953, kahta lukuun ottamatta liittoutuneiden ylijäämävarastosta.

• Lue lisää Pilvien huimapäistä.