Hollannin Drachtenissa elokuussa järjestetyissä MM-kilpailuissa kilpailtiin sekä sähkölennokkiluokassa F3E ja polttomoottoriluokassa F3D kuten jo muutaman kerran aiemminkin. Tästä on suuri etu, sillä kaikki kisaajat voivat lennättää vuorotellen samalla kilpailuradalla ja kilpailutoimitsijoita tarvitaan vähemmän.

F3E on todella vaativa kilpailulaji. Lennokkien täytyy ollakseen kilpailukelpoisia täyttää tiukat vaatimukset. Koska siipikuormitus on rajoitettu maksimissaan 65 g / cm2 ja minimipaino yhteen kiloon, jää painomarginaalia vähän. Lisäksi kilpailujärjestäjä toimittaa jokaiseen lennokkiin ”limitterin”, eli laitteen, joka katkaisee moottorin virran, kun säännöissä sovittu 1000 wattiminuuttia on käytetty. Kaikille kilpailijoille annetaan siis sama määrä energiaa. Olipa lennokin akku mikä hyvänsä, ei enempää heru.

Kisakalusto pakettiin ja matkaan
Uudemmassa D17-lennokissani on suoravetoinen, pientä 4,7” x 4,7” potkuria suurilla kierroksilla pyörittävä Neu Racing -moottori. Vanhemmassa D06-mallissa taas on Leomotionin alennusvaihteellinen moottori, joka pyörittää 9” x 21” taittuvalapaista potkuria. Molemmissa olisi omat hyvät ja huonot puolensa. Erityisesti suurempi taittuvalapa menettää tehokkuuttaan kosteassa ilmassa. Eikös Hollannissa aina sada?

Drachten on pieni kaupunki Pohjois-Hollannissa. Se on rakentunut 1950-luvulla Philipsin tehtaan ympärille, ja nykyäänkin siellä tehdään partakoneita. Lentokenttä on pienkoneiden ja liikesuihkukoneiden käytössä ja kiitorata on 1200 metriä pitkä. Kilpailua edeltävät päivät kilpailijoilla oli mahdollisuus vapaaseen harjoitteluun. Tätä varten oli sähkölennokeille rakennettu vielä oma harjoitteluratansa lähemmäs kiitoradan itäpäätä. Tapasin avustajani Theo Hoogerbrugin ja ensiksi valtasimme minulle varikkotilan suuresta varikkoteltasta. Teltta oli laadukas ja käytännössä pelasti kisat toimimalla riittävän suurena pakopaikkana sadekuurojen iskiessä.

Keli söi tuloksia
Aloitimme vapaan harjoittelun. Radan ympärysmitta on 400 metriä ja se kierretään 10 kertaa. Eli 4000 metriä ja se ylimääräinen matka, minkä lennokki kunkin lennättäjän käsialaa noudattaen ilmassa kulkee. Kokonaismatkaan ja lentonopeuteen vaikuttavat vielä olennaisesti sää sekä moottorin, potkurin ja lennokin yhteenlaskettu kokonaistehokkuus. Hollannissa ollaan merenpinnan tasolla, kosteassa kelissä ja voimakkaassa tuulessa.

Suurin osa kilpaili yksilapaisilla potkureilla tai suuremmilla taittuvalapaisilla kaksilapaisilla potkureilla. Harjoittelua kotimaassa ajatellen kookas taittuvalapainen potkuri on lähes äänetön verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Tämä on vaikuttanut erityisesti Hollannin ja Saksan joukkueisiin, joiden lennätyskentillä lennokkien on oltava hiljaisia.

Lennokit saatiin leimaan
Omat lennokkini saivat 1007 ja 1030 gramman maksimipainot, ja molempiin piti lisätä hieman lyijyä kyytiin 1000 gramman saavuttamiseksi. Yhdellä lennokilla pärjää mainiosti, mikäli se on itselle mieleinen lennättää ja selviytyy kisakeikoista läpi. Joskus tulee ”tonttiin”ajoja tai yhteentörmäyksiä. Toinen on siis hyvä olla varalla.

Akkujen puolesta meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Painavammat 5s 1800 65C -akut antaisivat enemmän virtaa, joten lennokki olisi nopeampi. Hyvä, mutta samalla käyntiaika lyhenisi. Hieman kevyemmät 45C-akut taasen antaisivat lisää käyntiaikaa, ja ne piti vaan painottaa lyijyllä toisten kanssa samoihin painoihin. Lopulta selvisin tarkistuksesta läpi molempien lennokkien painaessa samat 1002 grammaa. Radioiden Fail Safe -toiminnon on pysäytettävä moottori radiosignaalin katketessa, ja tämä myös testattiin.

Virallinen harjoitus oli esimakua tulevasta
Jokainen joukkue saa harjoitella varsinaisella kilpailuradalla tuomarien kanssa ennen kilpailusuorituksia. Tämä on arvokasta, sillä nyt paljastui karu totuus — en pääsisi todennäköisesti maaliin saakka. Tarvitsisin jostain lisää moottoriaikaa ja lennätyksen pitäisi olla olennaisesti tiukemmilla ajolinjoilla matkaa säästäen.

Aluksi totesimme Theo Hoogerbrugin kanssa, että hylätään taittolapapotkurilla oleva vanhempi D06-lennokki. Pääsimme sillä ja paremmalla akulla kahdeksan kierrosta. Uudemmalla D17-lennokilla ja suoravedolla pääsimme yhdeksän. Eli, taktiikkana olisi vähemmän virtaa antavat 45C-akut ja D17. Potkureissa ei olisi paljoa varaa höllentää.

Kilpailulennätys on kovaa työtä
Kilpailukierroksia lennätettiin yhteensä 12, ja sain uusinnan eli ”Reflyn” kahdesti ajanottojärjestelmän vikojen vuoksi. Jokainen lennätetty kierros oli lisää kokemusta ja sitähän hankkimaan tänne tultiin. Kilpailupäivät olimme tiukassa rytmissä, noin 5—8 minuuttia per lähtö, ja kisaajat kuljetettiin aina auton peräkärryllä radalle ja takaisin. Välillä kilpailijat saatettiin radalle raikuvin suosionosituksin. Maahansyöksyn tai yhteenajon jälkeen olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Heti alusta näki, että lähes kaikki olivat noin 10—15 prosenttia hitaampia kuin olimme odottaneet. Ensimmäisen päivän tulokset olivat lähes kaikilla vähän huonoja paria poikkeusta lukuun ottamatta. Australian kehäkettu ”Big” Bruce de Chastnet oli heti omalla tasollaan ja pudotti tuloksensa 60 sekunnin tienoille nopeasti. Eteläafrikkalainen Jonathan Willcox ajoi samassa erässä kanssani ja syöksyi maahan parin kierroksen jälkeen. Itse tuskailin maaliin pääsyn kanssa ja kovassa tuulessa en saanut tulosta. Laji on nyt hyvin erilainen kuin aiemmin, jolloin limitteri ei ollut mukana vaikuttamassa näin olennaisesti. Mutta pääosin limitteri on hyvä juttu. Se säästää akkuja ja tasapäistää kilpailua.

Seuraavana päivänä keli oli vaativa ja dramatiikkaakin oli. Hollannin Tjarko van Empel menetti yhden lennokeistaan ajamalla sen vahingossa kierteeseen juuri ennen laskua. Saman maan Joris Crévecoeur joutui yhteentörmäykseen ja menetti lennokin.

Nyt piti siis vain saada apina selästä ja tuloksia taululle! Kokeilin hieman loivempaa potkuria lisäajan toivossa ja mehän saimme tuloksen. Ei se ollut mikään unelmatulos, mutta näissä olosuhteissa pieni työvoitto. Vahinko vaan, että se ainoa sopiva potkurimme rikkoutui laskussa.

Hyvän lennon saattoi pilata kaksi oikaisua; Theo Hoogerbrug ei kaikessa kiireessä nähnyt ensimmäistä, eikä näin ollen kehottanut ottamaan loppua pienemmällä riskillä. Yhdestä virheestä saa 10 prosenttia lisää aikaa tulokseen, kahdesta tulee hylkäys eli 200 pistettä. Lajin hienous piilee siinä, että tasaisella, hyväksytyllä tuloksella joka kerta — hitaammallakin ajalla —voi lopulta sijoittua aika ylöskin lopputuloksissa.

Olin kalustoni ja lennätystaitoni oli rajoilla näissä sääolosuhteissa. Moottorin tai potkurin valinta ei selkeästikään ollut paras mahdollinen tänne. Siihen ei nyt voinut enempää vaikuttaa ja koetin petrata lennätystä. Kymmenen täydellisen kierroksen lennättäminen on se suurin haaste. Kykenin kuudesta seitsemään hyvään kierrokseen parin hitaamman sitten polttaessa moottoriaikaa turhaan. Kierrosaikani tippuivat kuitenkin kilpailujen aikana yli sekunnilla ollen 5—6 sekunnin luokkaa sekä ykköstolpan käännökset lyhenivät 1—2 sekunnista noin 0,5 sekuntiin, mikä on hyvää kehitystä.

Muiden kalusto kiinnosti
Avionik D17 ja D23 olivat yleinen näky. D23 on yhä pidempi rungoltaan ja siipien kärkiväli on sekin kaksi senttiä enemmän kuin D17:ssa on. Hollantilaisen Tjarko van Empelin lennokissa oli D17:n siipi, mutta itse tehty runko suurella ulkopyörijämoottorilla ja taittuvilla potkurinlavoilla. Saksalaisilla oli kaikilla itse tehdyt lennokit, samoin kuin osalla tsekkiläisistäkin. Australialaisen Big Bruce Racingin eli Bruce de Chastelin tekemiä lennokkeja oli myös mukana useita, tietysti Australialla ja Etelä-Afrikalla mutta myös USA:n Charles Brownilla.

Uudet mestarit podiumille
Maailmanmestari Tomas Cinibuelk ei kyennyt uusimaan mestaruuttaan, vaan sen vei myös tsekkiläinen Jan Sedláček. Hopealle ylsi saksalainen Christoph Meier ja pronssille hollantilainen Tjarko Empel. En ollut tuloslistan viimeinen, mikä oli minimitavoite. F3D-luokassa Ruotsin Emil Broberg uusi MM-tittelinsä. Seuraavat kilpailut järjestetään todennäköisesti Englannissa 2025. Näemmekö siellä vihdoin täyden Suomen joukkueen?

F3E

• Lennokin kärkiväli noin 140 cm
• minimipaino 1000 g
• sähkömoottorit joko 29 tai 36 mm halkaisijaltaan, pienemmissä usein alennusvaihde
• potkurit noin 7” yksilapaisia tai 9—12” taittuvalapaisia
• teho noin 1200 W
• käytettävissä 1000 Wmin
• nopeus noin 320 km/h
• 180 x 40 m kolmiorata kierretään 10 kertaa vastapäivään
• maailmanennätys noin 55 sekuntia
• avustaja heittää lennokin ilmaan ja kertoo, kun 1-tolpan linja on ylitetty. Hän näkee sen tuomarin sytyttämästä valomerkistä joka kierroksella ja lennättäjä kaartaa sen mukaan ennakoiden ollakseen juuri hieman linjan yli keskellä tiukkaa kaartoa

Tulokset

F3E-sähkönopeuslennokit
1. Jan Sedláček Tsekki
2. Christoph Meier Saksa
3. Tjarko van Empel Hollanti

F3E-joukkuekilpailu
1. Hollanti
2. Australia
3. Saksa

F3D-polttomoottorinopeuslennokit
1.Emil Broberg Ruotsi
2. Randy Bridge USA
3. Gino del Ponte USA

F3D-joukkuekilpailu
1. USA
2. Ruotsi
3. Tsekki