Timo Lampinen on hypännyt laskuvarjolla 40 vuotta. Siitä 37 vuotta hän on kouluttanut oppilaita hyppymestarina. Koulutus on muuttunut, mutta oppilaita yhdistää edelleen yksi asia: jännitys näkyy.

Tsernobylin ydinvoimalassa räjähti huhtikuun lopulla 1986. Samaan aikaan 23-vuotias Timo Lampinen oli Räyskälässä hyppymestarikurssilla kymmenkunnan muun laskuvarjohyppääjän kanssa. Tuolloin Lampisella oli kirjattuna hyppypäiväkirjaan liki 300 hyppyä.

Viime huhtikuussa Lampinen piti Jyväskylän laskuvarjokerholla hyppykurssin, joka oli yli 50. hänen vetämänsä pakkolaukaisukurssinsa. Laskuvarjohyppyjä hänellä on nyt pyöreästi 2 100.

Lampinen on kouluttanut laskuvarjohyppyoppilaita 37 vuotta yhtäjaksoisesti – miltä se kuulostaa?
– Ei sitä sillä tavalla ajattele, mutta onhan reilusti se yli puolet elämästä. Se on hurjaa, Lampinen sanoo pieni ihmetys äänessään.

Tänä vuonna Lampinen pääsi kouluttamaan jo toisen polven hyppääjiä, kun Jyväskylän laskuvarjokerhon puheenjohtajan Mari Liimataisen lapset Aaro ja Meeri Vertainen osallistuivat Lampisen kurssille.

– Toisen polven hyppääjiä ei paljon on tullut vastaan, mutta on niitä joitain.

Lampinen on jo vuosikymmeniä vetänyt kauden ensimmäisen kurssin Jyväskylässä. Hän aloittaakin hyppykautensa yleensä maalis–huhtikuussa lumitöillä lapioimalla polun kerholta hangaarille.

– Olen todennut, että hyppykurssin vetäminen on hyvä tapa aloittaa kausi, hän toteaa.

Koulutus on järjestelmällisempää
Keski-Suomessa syntynyt Lampinen aloitti laskuvarjohyppäämisen vuonna 1983 Rovaniemellä ollessaan siellä opiskelemassa. Rovaniemellä hän myös aloitti hyppymestariuransa. Keski-Suomeen Lampinen palasi valmistuttuaan 1987.

– Siihen aikaan hyppääjiä oli vähän ja jopa edellytettiin, että ryhtyi kouluttajaksi, kun oli riittävästi kokemusta. Toki kyllä kouluttaminen kiinnostikin minua, Lampinen sanoo.
Lopulta hän päätyi hyppymestarikurssille kahdeksan kertaa, koska 1990-luvulla hän toimi myös hyppymestareiden kouluttajana.
Liki 40 vuodessa laskuvarjohyppääjien kouluttaminen on muuttunut paljon.

– Ja niin pitääkin olla, Lampinen toteaa.

Hän oli itse mukana kehittämässä hyppykoulutusta 1980–90-lukujen taitteessa nykyistä Laskuvarjotoimikuntaa edeltävässä Laskuvarjourheilun keskustoimikunnan koulutuskomiteassa. Silloin tehtiin muun muassa ensimmäinen jatkokoulutusopas oppilaille. Ennen sitä oppilaille oli tarjolla vain alkeiskoulutusopas.
– Olen tunnistanut nykyisessäkin oppilaan oppaassa vielä tekstejä, joita olen aikoinaan kirjoittanut jatkokoulutusoppaaseen, Lampinen naurahtaa.
Vielä 80–90-luvuilla koulutus oli villimpää kuin nykyään ja saattoi oikeastaan olla mitä vaan. Hyppykurssin vetämiseen ei vaadittu hyppymestarikoulutusta, vaan kurssin sai pitää, jos oli lupakirjahyppääjä.

– Koulutuksessa on menty selvästi järjestelmällisempään suuntaan, mikä on hyvä juttu. Ei ennen luettu koulutusohjelmia tai noudatettu sääntöjä niin justiinsa, Lampinen toteaa.
Jyväskylän kerhossa 80- ja 90-luvuilla koulutuspäällikkönä toiminutta Lampistakin on vaadittu eroamaan, ”koska hän ei ollut tarpeeksi kokenut”.
– Perustelu oli se, että vaadin sääntöjen ja esimerkiksi tuulirajojen noudattamista. Olisi kuulemma pitänyt käyttää harkintaa eli katsoa sääntöjä sormien läpi.

Kamerat ovat edistys koulutuksessa
Vaikka koulutusmateriaalia on nyt paljon ja helposti saatavilla internetissä sekä hyppyoppilaiden koulutus on järjestelmällisempää, on tekniikka tuonut ehkä suurimmat muutokset myös laskuvarjohyppääjien koulutukseen. Pienet action-kamerat ovat olleet valtava edistys. Hyppymestari pystyy välittömästi suorituksen jälkeen näyttämään oppilaalle videolta, miten hyppy sujui ja missä olisi parannettavaa.

– Ennen palaute tuli sen perusteella, miten hyppymestari sattui muistamaan hypyn ja kuinka hyvin hän osasi sen oppilaalle kuvailla, saati kuinka hyvin oppilas sitten ymmärsi kuvailun, Lampinen vertaa.

Myös varusteet ovat muuttuneet, ja ennen kaikkea varjot. Kun Lampinen aloitti hyppymestarina, oppilaat hyppäsivät pallovarjoilla, joiden ohjattavuus oli heikko. Silloin oppilas oli paljolti sen varassa, miten hyvin hyppymestari osasi määrittää uloshyppypaikan.
– Rovaniemellä oli oppilaana yksi vähän totisempi kaveri, joka luuli ihan tosissaan, että minä pudotin häntä tahallaan metsään. Mutta totta puhuen aloin oikeastaan opetella ulkohyppypaikan katsomista vasta siinä vaiheessa, kun pääsin hyppymestarikurssilta ja aloin pudottaa oppilaita, joten eihän se aina nappiin mennyt, Lampinen paljastaa.
Nyt oppilailla on patjavarjot, joita ohjaillaan ensimmäisestä hypystä lähtien itse ja aluksi maassa radioyhteyden päässä olevan kouluttajan tukemana.

– Tikkaita ja moottorisahaa ei enää tarvita kerholla, koska oppilaat voivat ohjata varjoa, Lampinen murjaisee.
Tiukkoja tilanteita kuitenkin tulee aina silloin tällöin.
– Joskus sitä luulee, että on nähnyt jo kaiken, mutta oppilaita ei voi aliarvioida. Aina joku kehittää jotakin.

Lampinen on nähnyt, kuinka oppilas on uloshyppyasentoon kiivetessään lysähtänyt istumaan Cessna 182:n astinlaudalle ja kierähtänyt siitä ilmavirtaan tai kaksi ekahyppyläisen varavarjokeikan. Yksi hänen hurjimmista kokemuksistaan on kuitenkin ollut katsoa koneesta, kun oppilaan päävarjo ja varavarjo molemmat aukesivat yhtä aikaa.
– Varjot olivat vierekkäin ja liikkuivat holtittomasti. Silloin ei pysty tekemään mitään muuta kuin katsoa ja toivoa, että oppilas osaisi päästää päävarjon irti, Lampinen muistelee.
Näin ei käynyt, mutta oppilas laskeutui kahdella varjolla hangaarin eteen asfaltille, eikä satuttanut itseään. Maassa myös selvisi, että oppilas oli ohjannut oikealla kädellä päävarjoa ja vasemmalla varavarjoa, mikä oli aiheuttanut varjojen holtittoman heilumisen.

Vain kahdesti koneella alas
Vaikka koulutus on muuttunut, yksi asia on pysynyt vuosikymmenestä toiseen: oppilaiden totiset naamat hyppylinjalla.
– Ei ole ollut kovin montaa sellaista hyppääjää, joilla jännitys ei olisi näkynyt. Olen yrittänyt keventää tunnelmaa koneessa sanomalla, että ”koneesta hyppääminen on iloinen asia”, mutta eipä se ole paljon auttanut, Lampinen nauraa.

Silti vain kahdesti hän on tullut oppilaan kanssa koneella maahan. Kumpikaan heistä ei ollut ekahyppyläinen, ja toinen jatkoi lopulta hyppymestariksi asti.
Hyppymestari itse ei enää suuremmin jännitä edes oppilaiden puolesta, ja Lampisen hyppytahtikin on hiljentynyt ”tällä vuosituhannella”, mutta hän aikoo hypätä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä.

Ja sen huhtikuun kurssin hän pitää taas ensi keväänä – tietenkin.
– Kurssia on aina kiva pitää. Oppilaat ovat innoissaan ja heillä on valtava motivaatio hypätä, Lampinen sanoo.
Myös oppilaiden ilmeet maassa ensimmäisen laskuvarjohypyn jälkeen saavat kokeneenkin hyppymestarin jatkamaan vuodesta toiseen.
– Ekan hypyn fiiliksen muistaa aina. Se on parasta, ja se on se, miksi tätä tehdään. Vai oletko koskaan nähnyt maassa ekahyppyläisellä tyytymätöntä ilmettä?

Timo Lampinen

Ikä 61 vuotta
Asuu Uuraisilla Jyväskylän kupeessa
Perhe Vaimo ja kaksi aikuista lasta
Työ Lakimies Jyväskylän kaupungilla
Ensikosketus ilmailuun Näki 12-vuotiaana maatalousnäyttelyssä, kun kolme laskuvarjohyppääjää hyppäsi helikopterista valkoisilla pallovarjoilla ja ajatteli jo silloin, että tuota on päästävä kokeilemaan.
Ilmailu-ura Lupakirjahyppääjä vuodesta 1984 lähtien, hyppymestari vuodesta 1986. Toiminut hyppymestareiden kouluttajana 90-luvulla ja Laskuvarjourheilun keskustoimikunnan koulutuskomiteassa 80–90-luvuilla.
Kotikerho Jyväskylän laskuvarjokerho
Hyppyjä Noin 2 100
Oppilaspudotuksia ”Joitain tuhansia”
Muuta ilmailusta Osallistui kansalaisopiston purjelentokurssille, koska halusi yleissivistysmielessä käydä lajin teoriat, mutta ”joutui” myös koneen puikkoihin. Purjelento ei kuitenkaan napannut.
Osallistunut Suomen ensimmäiselle tandemhyppymestarikurssille ja pudottanut muutamia tandemeita, mutta viihtyy paremmin hyppyoppilaiden kouluttajana.