Lauri Honkapirtin purjelentokoulutus Jämillä alkoi 26.6.1953. Ensilento oli samalla ensimmäinen yksinlento. Kaksipaikkaisia koulukoneita ei peruskursseilla käytetty. Aika oli kuitenkin muuttumassa ja Lauri Honkapirtti koki sen henkilökohtaisesti.
Jämillä oli vilskettä. A-kurssin rinnalla lensivät B- ja C- sekä pilvilentokurssit. ”Laren” opettaja oli Paavo Jääskeläinen. Konetyyppi oli Harakka I ja lähtötapa kumiköysistartti. Lentopäiväkirjaa pidettiin sekunnin tarkkuudella.
Ennen lentoja suoritusta simuloitiin.
— Harakka asetettiin vastatuuleen ja pidettiin suorassa siivekkeillä ja sivuperäsimellä. Kun kone ripustettiin painopisteestä ”hirsipuuhun”, niin kaikki ohjaimet olivat käytössä ja voi harjoitella koneen pitämistä oikeassa asennossa, Lare kertoo.
— Kumiköysistartti oli oikein mukava, Lare kehuu.
Kumpaakin ritsan haaraa kiskoi neljä miestä. Kun kumiköydet olivat kireät, niin pyrstöstä päästettiin irti.
— Ilmassa oltiin ykskaks. Pikkukivet vain lentelivät, Lare myhäilee.
Laren A-suorituslennoista pisin, harjun huipulta metsän reunaan, kesti peräti 48 sekuntia. Reilussa viikossa lentoja kertyi 25 ja tiimaa 5 minuuttia ja 28 sekuntia.
Vankka pohja jo ennen A-kurssia
Lauri Honkapirtin nuoruus kytkeytyi Sortavalan seminaariin, jossa äiti oli opettajana. Sortavalassa Lauri ehti varttua 8-vuotiaaksi. Ensimmäisen lennokin 3-vuotiaalle Lauri-pojalle lahjoitti sittemmin hävittäjälentäjänä kunnostautuneen Heimo Lammen sisar. Lentokuume nousi, kun Lauri pääsi lottana palvelleen äitinsä mukana Kasinhännän lentotukikohtaan näkemään oikeita lentokoneita. Naapurin poika puolestaan lahjoitti hänelle tekemiään hienoja pienoismalleja.
Vuonna 1944 Sortavalan seminaari siirtyi Raumalle, ja Laren harrastus jatkui Rauman Ilmailukerhossa. Turkulainen lennonjohtaja Tauno Silmunen kävi lennokkitarvikkeet moottoripyörän selkään lastattuina kurssia pitämässä. Kumimoottorilennokki ”Hyttynen” valmistui muutamassa illassa. Sitten tulivat isommat liidokit, kuten Pinocchio. Rippileirin jälkeen heltisi äidiltä lupa purjelentokurssille Jämille.
Kuinka ollakaan, lennonjohtaja Silmusen ohjaamana myös tämän kirjoittaja teki oman ”Hyttysensä” 1960-luvun alussa Joensuun Lyseon lennokkikerho ”Cirruksen” piirissä.
Takaisin Itä-Suomeen
Vuonna 1953 Sortavalan seminaarin evakkotie jatkui Joensuuhun. Sattumalta Laren A-merkin huomasi paikallinen purjelentäjä Veikko Julkunen. Uusi kotikerho oli löytynyt. Lentokoulutus jatkui saman tien.
Kumiköydet vaihtuivat autohinaukseen ja vintturiin.
— Auto kiihtyi hitaasti ja konetta oli pidettävä pitkään pystyssä, mutta siitä se lähti sujumaan”, Lare kertoo. Ensin kerrattiin A-kurssia Harakka II:lla ja sitten alkoi B-kurssi. Tutkintoon kuului S-kaartoja ja vähintään minuutin pituinen lento.
C-tutkinnossa hinattiin jo 300 metriin. Se oli täysin avoimella koneelle huima kokemus.
— Näkyi kaukomaille asti. Varpaat vain olivat edessä, Lare kertoo.
Lennoilla tehtiin vaakakahdeksikkoja. C-tutkinto sisältää nytkin viisi yksinlentoa, joihin kuuluu täydet kaarrot oikeaan ja vasempaan.
Lopulta Harakkaan asennettiin vanerinen ”muna”, jotta oppilas sai tuntumaa umpinaiseen ohjaamoon ennen PIK-5-tyyppejä. Siinä olikin jo pleksikuomu ja mittaristo.
— Kun variometrin sai pysymään 0:n yläpuolella, niin hyvin meni.
Murroksia 1950-luvun lopulla
Suuri murros oli kaksipaikkaiskoulutus. Joensuuhun tuli Bergfalke II/55 kesäksi 1958. —Sitten vasta opin lentämään. Opettaja Georg von Hellens huomasi, että painoin koko ajan vähän ”kaasua”, eli oikeaa jalkaa”, Lare tunnustaa.
Sivuluisun korjaus teki lennoista heti pidempiä ja korkeampia. Kaksipaikkaiset mullistivat koko purjelentokoulutuksen.
Toinen muutos oli rahatalous. Kerhojen toiminta oli perustunut talkootyöhön. Koneet ja muut välineet rakennettiin ja huollettiin itse, eikä kalliita varusteita juuri ollut. Työn vastineeksi sai lentää varsin halvalla. Yhä enemmän tuli lentäjiä, jotka tekivät vähemmän, mutta maksoivat kaikesta täyden hinnan.
— Ei se ihan pahakaan ollut. Pitihän kerhojenkin rahaa saada, Lare toteaa.
Nythän harrastustyöstä saatava hyvitys lentomaksuissa olisi verotettavaa tuloa. Nuorisonkin on lentonsa rahalla maksettava. Kaikista tuli ”rahalla lentäjiä”.
Ilmailijalle sopiva ammatti
Laren ammatinvalintaan oli kolme syytä, kesä-, heinä- ja elokuu. Luokanopettajana Lare palveli 1957 alkaen eri kouluissa Pohjois-Karjalassa. Nuorikkokin ymmärsi kumpupilviä haikailevaa miestä: ”Ala mennä sinne kentälle, kun mielesi tekee!”
Lopulta Honkapirteille löytyi vakituiset opettajanvirat Lahdesta vuosiksi 1969—1996.
— Lahden Ilmailukerhossa oli oikein mukava touhuta. Siellä kertyi tiimaa noin 400 tuntia.
Kotialbumeissa on paljon kuvia kentiltä, kilpailuista ja ilmailutapahtumista. Lare on ollut monessa mukana.
Opettajana Lare oli myös ilmailukasvattaja. Kun opetussuunnitelma sen salli, niin Lahden Renkomäen koulussa tehtiin paljon Toka-liidokkeja. Niillä osallistuttiin vuotuisiin kotikenttäkipailuihin ja suorituksia kertyi parhaimmillaan 250, Suomen eniten. Myös Jämin Toka-kisoissa käytiin. Laren seinällä, Suomen Ilmailuliiton ansiomitalien vierellä, onkin Termiikkimaljan kunniakirja vuodelta 1993 kiitoksena merkittävästä nuorisotyöstä.
— Kakarat olivat kauhean innostuneita. Moni jatkoi purjelentoon. Moni vanhempikin innostui harrastuksesta, Lare kertoo.
Karjalan kunnaille taas
Eläkevuosiksi Honkapirtit palasivat Joensuuhun. Harrastus jatkui. Sangen usein Lare ajelee Kiteen kentälle ja osallistuu lentotoiminnan pyörittämiseen. Paljon ei tarvitse houkutella myöskään mukaa lennoille. Talvisin mies on ahkerasti mukana koneiden huolloissa ja ilmailuhistoriallisissa askareissa.
— Ei se kipinä ole koskaan sammunut! Medikaalin kun saisi jostakin hommatuksi, Lare miettii.
