Yritin parannella MM-pettymystä ennen autorundin viimeistä kisaa viikon hyppytauolla ”perusleirissäni”, Rijekassa. Jälkeenpäin voisi kuitenkin todeta, että lentokenttä ei ole kuitenkaan oikea paikka lepuuttaa hyppäämistä ja reissaamista täynnä olevaa päätä.

 

No, vähän fysiikkatreenaamista kuitenkin ja myös avoimien työpaikkojen tsekkaamista, kun pitäisi vissiinkin muutaman vuoden tauon jälkeen yrittää ihan taas päästä ihan oikeisiin töihin. Hieman mukana kulki myös haikeita fiiliksiä siitä, että saattoi olla viimeinen kerta, kun majailen kyseisellä kentällä hyvinkin tutuksi tulleen henkilökunnan ja vakioporukan kanssa.

Paras osa loppurypistystä oli kiireetön siirtyminen Kroatiasta Slovenian kautta Itävaltaan, mikä samalla aloitti tavallaan myös kotimatkan. Päätös ajella pikkuteitä, samalla välttäen moottoritie-, tunneli- ja siltamaksut oli hyvä. Rauhaisa ajelu vuoristoisissa maalaismaisemissa idyllisten pikkukylien läpi oli nautinnollista ja rentouttavaa. Samalla sai oikeasti vähän suunnistaakin, kun navigaattori olisi halunnut siirtää reitin aina motarille. Kiireelliselle matkaajalle ei kyseinen reitinvalinta kyllä sovi, sillä sain neljän tunnin sijasta taittaa matkaa kymmenen tuntia. Perille Thalgaun kisapaikalle saavuinkin vasta pimeän tultua mutta onnekseni törmäsin heti paikalle saavuttua Unkarin joukkueen Istvaniin, joka selvitti minulle leiriytymiskuviot ja sähkökeskuksen sijainnin viimeisiä autoyöpymisiä varten. Niitä tuli muuten kesän aikana 43!

Thalgaun kautta kotilomalle

 

Hyvä harjoitushyppy ja ekan kierroksen nolla loivat uskoa paremmasta mutta sitten romahdus jatkui parin hypyn isolla perusvirheellä. Harvoin on tullut oltua näin rikki hyppyjutuista, etenkin kun samalla sain pilattua jälleen kerran myös joukkueeni tuloksen! Taas näin jälkikäteen mietittynä keskittyminen oli ajautunut taitojen edelle. Viimeisen kahden metrin miettiminen on turhaa, jos jo sitä ennen ajautuu linjassa aloittelijamaisesti liikaa oikealle. Valitettavasti näitä kisoja ei pääse hyppäämään uudestaan jälkiviisastuneena!

Nämäkin kisat hypättiin helikopterista, mikä on ehdottomasti paras ja nopein mutta ei halvin lentolaite hyppytoimintaan! Parina viime vuotena kopterifirman pilottina on muuten ollut ”avaruushyppääjä” Felix Baumgartner mutta tänä vuonna lentämisen hoitivat muut pilotit.

Saksan halki hurauttaminen sujuikin rutiinilla yhden yöpysähdyksen taktiikalla. Kokeneena Finnlines-matkalaisena tiesin, että liian aikaisin on turha jonotella terminaalissa ja myös kokeneena Lyypekin kävijänä osaan ajaa keskustan tuntumaan ilmaiseen parkkiin ilman tunnelimaksua. Suosittelen lämpimästi tätä idyllistä ”Pohjolan Venetsiaa” kaikille ohikulkijoille ja ihan vaikkapa kaupunkiloman pääkohteeksi. Kivoja rantakuppiloita, pikkupuoteja sekä torneja ja muureja täynnä historian havinaa.

Skandinavienkain terminaalissa kannattaa muuten ennen laivajonoon siirtymistä ehdottomasti käydä täydentämässä juhlajuomavarannot alakerran valintamyymälässä. Itse asiassa sieltä saa jo menomatkalla ostettua Euroopan ystäville mm. salmiakki- tai marjapohjaiset Suomen tuliaiset edullisemmin kuin mistään muualta.

Mitäpä sitten tosisuomalainen tekee seitsemän viikon reissun jälkeen päästyään puoliltaöin laivaan? No, tietysti menee saunomaan! Eihän se kotisaunakokemusta vastaa mutta toimii hyvin totutteluna sitä odotellessa. Puolentoista vuorokauden hyvin syöminen, pieni salitreenaaminen ja runsas saunominen laivamatkan aikana karistaa pahimmat synkistelyt mielestä. Niin, ja onhan edessä vielä parin viikon Suomi-loman jälkeen vielä viimeinen tilaisuus paikkailla kauden epäonnistumisia!

Locarno, Sveitsi

 

Syys-lokakuun vaihteen maailmancupin päätöskisa taittuikin sitten lentäen Milanon Malpensaan, josta lähistöllä, Paviassa asuva tiimikaverini Corrado Dipietro nappasi minut kyytiinsä ja kuljetti aivan Italian rajalla sijaitsevalle Locarnon lentokentälle. Edellisen vuoden tapaan sain nauttia kaverini vieraanvaraisuudesta myös paluumatkan yöpymisellä hänen luonaan ennen kotilentoa. Jonka lisäksi hän vaimonsa kanssa piti minut ruoassa ja kahveissa myös kisan ajan. Tiimilläni on muuten hauska perinne, että yhtenä kisailtana jokainen tuo oman alueensa erikoisherkkuja, joilla katetaan pöytä ja vietetään italialainen ilta, johon monesti liittyvät mukaan myös muut italialaiset. Tähän en malta olla kehaisematta, että suomalaiset savumuikut ja salmiakkisnapsit häviävät nopeasti pöydästä!

 

Perusasioihin keskittymällä tulosta

 

Täytyy tunnustaa, että ei olisi paljon huvittanut lähteä vielä kisaamaan mutta velvollisuus kutsui. Onneksi, sillä kauden paras tulos syntyi tässä viimeisessä kisassa. Toki kymmenen senttiä kahdeksalla kierroksella ei täyttänyt asettamaani sentin keskiarvotavoitetta mutta ei siitä nyt montaa milliä jääty! Tuolla tuloksella sijoittui tässä kovatasoisessa parinsadan osallistujan kisassa sijalle 33. MM-kisoissa samalla tuloksella olisi ollut kevyesti kymmenen joukossa ja yhden sentin pienemmällä tuloksella tässä kisassa 24. Marginaalit on pienet ja samalla tuloksella on monesti useita kilpailijoita. Voittoon vaadittiin kolmen sentin yhteistulos.

Oma henkilökohtainen episodini oli lauantai-illan seitsemäs kierros, josta epäkuntoisen tuloslaitteen takia muutaman joukkueen sentin tuloksen tehnyt sai halutessa uusia hyppynsä. Sentti on ihan hyvä tulos, kun tietää ettei taistele enää podium-paikasta, joten en ymmärrä mitä päässäni liikkui, kun ainoana ilmoitin lähteväni yrittämään muuttaa senttiä nollaksi! Samalla tietysti uhmasin oikeastaan ainoaa tälle kisalle asettamaani tavoitetta, etten vain tekisi mitään isoa mokaa. Tiesin, että uusinta hypätään ensimmäisessä konekuormassa aikaisin aamulla, kylmässä sekä kosteassa ja hankalissa nollatuulissa. Ei paljon nukuttanut!

Sainpahan kuitenkin aamulla hypätä Porterista ihan itsekseen omalta linjalta välittämättä porrastuksista keskittyen vain omaan suoritukseen. Helpottunut olo uudestaan tehdystä sentistä toi tarvittavaa itsevarmuutta myös viimeiselle kierrokselle, jossa jo helpommassa kelissä sain lopetettua kauden nollaan. Mainittakoon muuten, että kauden kokonaiskisassa joukkueeni, Freeteam Italy sijoittui parhaana amatöörijoukkueena kymmenenneksi!

Summa summarum

 

Kausi oli odotuksiin nähden siis pettymys, jota lievensi hieman viimeisen kisan onnistumiset. Tämä oli myös viimeinen mahdollisuuteni treenata omien resurssien mukaan täysillä ja käydä läpi kaikki mahdolliset kisat. Tästä eteenpäin hyppään vain hauskanpidon takia ja rakkaudesta lajiin, toki yrittämällä parhaani kisoissa joihin osallistun. Haluan ehdottomasti käydä tiimini kanssa hyppäämässä Italian ”kotikisan”, jos heillä vain on minulle paikka siinä. Ensi vuonna tulee neljäkymmentä vuotta ensimmäisestä hypystäni ja jos vielä hyppään 2020, olen saanut hypätä kuudella vuosikymmenellä. Siinä nyt sitten ainakin muutama tavoite tulevaisuuteen…