Sotilaallinen ennakointi ja lentoturvallisuus ovat olleet sen takeena, että Jyri Mattila on pystynyt lentämään 63 eri konetyyppiä. Sotilaallisuuden parhaimpia puolia hän on tuonut Turun Lentokerhoonkin, jonka puheenjohtaja hän on. Kuvassa Mattila nojaa De Havilland Vampireen, jolla hän lentää norjalaisen taitoryhmän kanssa.

 

Ilmataistelukeskuksen apulaisjohtaja, ilmavoimien pääkoe­lentäjä Jyri Mattila, jos joku, tietää mitä lentoturvallisuus on. Hänellä on lennettynä 63 erilaista lentopeliä. Viimeisimpinä kaikki Suomeen ilmavoimiin uudeksi hävittäjäksi tarjottavat konetyypit (F-35 simulaattorissa).

Perjantaipäivänä Satakunnan lennoston Ilmataistelukeskukseen liitetyssä entisessä Koelentokeskuksessa on hiljaista. Everstiluutnantti Jyri Mattilan, 40, toimiston ikkunasta näkyy suoraan platalle, jossa kirpeänä pakkaspäivänä ei näy koneita. Mattilan päivä onkin koostunut lähinnä palavereista ja toimistotöistä. Käytännössä kaikki ilma­voimien koesuunnitelmat ja tutkimus­tulokset tulevat hänen hyväksyttäväkseen. Paperitöistä huolimatta hän ei ole unoh­tanut lentämistä.

”Yritän lentää mahdollisimman paljon. Tällä viikolla tuli kaksi lentoa. Lennettiin lähinnä suoritusarvolentoja”, toteaa Mattila, joka sai ensimmäisen lentolupakirjansa pur­jelentoon 15-vuotiaana.

”Yritin jo 14-vuotiaana laskuvarjohyppy­kurssille, mutta äiti ei päästänyt.”

Nyt Mattilalle ovat tuttuja niin kiinteä-kuin pyöriväsiipiset ilma-alukset, ja hävit­täjälentäjän koulutuksessa hän on päässyt hyppäämään myös nuoruutensa unelmaa, laskuvarjolla.

Vahvalla suunnittelulla koelennolle

Ilmataistelukeskuksen koelento-osastolla on seitsemän koelentäjää, jotka ovat perin­teisesti lentäjien parhaimmistoa. Myös eri laivueiden lentäjiä käytetään koelentotoi­minnassa. Lisäksi koelento-organisaatiossa toimii koelentoinsinöörejä ja -teknikoita sekä laatu- ja lentokelpoisuuspuolen asian­tuntijoita. Luokan 2 koelentokurssi kestää kuusi kuukautta ja sellainen on parhail­laan meneillään Satakunnan lennostossa. Kurssiin liittyy perinteisesti yhteistyötä ul­komaisten kumppanien, lähinnä US-Navyn, US-Airforcen ja Englannin RAF:n kanssa. Noin 80 prosentilla koelentäjistä on myös siviililentolupakirja.

Kuuden kuukauden koelentokurssin jälkeen koelentäjällä on vielä tiettyjä ra­joituksia koelentotoiminnassa, ja pikku­hiljaa kelpuutuksien karttuessa hän saa tehdä vaativampia lentoja ja projekteja. Ilmataistelukeskus on muun muassa mu­kana kehittämässä sotilaskoneiden tieto­koneiden ohjelmistoja, jotka laivueet saavat avaimet käteen -periaatteella käyttöönsä.

”Koelentäjällä pitää aina olla koelento­suunnitelma luettuna. Koelentäjä ei saa tehdä mitään, mihin häntä ei ole koulutettu. Mitään ei saa lähteä kokeilemaan noin vain. Koelentämisessä pitää joskus mennä tun­temattomalle alueelle, mutta sitä edeltää vahva ennakkosuunnittelu.”

Koelentäjä pääsee nimensä veroisesti kokeilemaan monia koneita. Vaikka kurssi on sotilaallisen tiivis, mahtuu siihen lentä­misestä nauttivalle paljon henkeäsalpaavia kokemuksia. Mattilalla on parikin yllätystä odottamassa koulutettavilleen.

”Mutta ei kirjoiteta niistä vielä lehdessä, niin ovat yllätyksiä kurssilaisille.”

Kerho kaitsee

Mattilan mukaan lennonopettaja luo pohjan lentäjän kurinalaisuudelle. Jatkossa on it­sestä kiinni, kuinka oppeja noudattaa.

Mattila on Turun Lentokerhon kasvatti ja nykyisin sen puheenjohtaja. Juuri kerhotoi­mintaa hän pitää harrasteilmailun parhaim­pana turvallisuuden takeena sen jälkeen, kun taskussa polttelee tuore lentolupakirja.

”Meillä on esimerkiksi kolmen kuu­kauden sääntö: jos ei ole kolmeen kuu­kauteen lentänyt sillä koneella, jolla aikoo lentää, pitää lentää ensin opettajan kanssa. Poikkeuksena ovat ammattilentäjät.”

Kerholla on myös lentoturvallisuuteen liittyviä teemailtoja. Tärkeimpänä antina hän pitää kuitenkin sen yhteisöllisyyttä.

”Kun omistaa koneen ja lentää yksinään, riski kasvaa. Kerhossa lentäminen on heti paljon kurinalaisempaa, ei voi sooloilla.”

Mattilan mielestä on tärkeää lähteä len­tämään rauhallisesti tauon, kuten talven jälkeen. Esimerkiksi taitolennossa ei ole järkevää lähteä testaamaan heti vaikeita liikkeitä.

Raportointi tärkeää

Mattila vertaa koelentotoimintaa expe­rimental-lentämiseen, jota Trafi valvoo. Molemmissa pitää edetä kurinalaisesti ja valvottuna.

Armeijasta hän haluaisi tuoda harraste­lentämiseen lisäksi avoimuuden: pienintä­kään poikkeamaa lentämisessä tai lentoko­neessa ei saa jättää raportoimatta. Jos vaikka lentokoneen pyrstö on raapaissut maata, on siitä kerrottava muille.

”Ilmavoimissa on kunnia-asia raportoida sattuneista poikkeamista eteenpäin. Ei ole häpeä, jos tekee jonkun virheen. Meillä teh­dään aina ilmoitus, jos jotain poikkeamia on, oli se itse lentämiseen liittyvä tai lennonjoh­dollinen. Meillä on myös erityiset punaiset sivut, joissa lentämisen poikkeamia voivat kommentoida hallinnon eri asteet.”

Esimerkiksi Satakunnan lennostossa koe­lentokurssilla tehdään häiriöilmoituksista koosteet ja ne käydään läpi.

Myös siviilissä kaupallisilla koulutusorga­nisaatioilla on velvollisuus tehdä ilmoitukset ja analyysit lentämiseen liittyvistä poikkea­mista ja vaaratilanteista.

Katso säätila

Mattila kertaa monia tuttuja asioita har­rastelentämisen turvallisuudesta. Hänen mielestään turvallisuusasioista ei voi puhua liikaa.

”Nykypäivän tekniset laitteet lentoko­neissa GPS:ineen ovat hienoja, mutta kuinka moni osaa lentää, kun ne sammuvat? Sitäkin pitäisi harjoitella. Pitää aina tietää omat ky­kynsä. Ja jos esimerkiksi eksyy, ei ole häpeä pyytää apua tutkalennonjohdolta.”

Mattilan mielestä harrastelentäjät läh­tevät yläilmoihin edelleen sellaisessa säässä, joka saattaa ylittää tai ainakin yllättää len­täjän taidot.

”Paljon auttaisi, että lentäjät katsoisivat sääennustukset… Esimerkiksi alkutalvella siipi voi jäätyä vaivihkaa. Pitää tunnistaa olo­suhteet, joissa näin käy. Aina on niitä, jotka toteavat vasta ilmassa, että nyt kertyy jäätä. Suihkarilla se on vähän eri asia: kun laittaa vauhdin yli 700 kilometriin tunnissa, niin kyllä siinä jää häipyy. ”

Mattila lentää yhtä tarkasti, oli hänellä allaan Hornet, taitolentokone tai purjekone. Kaikista hän löytää elämyksiä – yhä uudes­taan ja uudestaan. Hänen asemassaan tulee aina uutta vastaan.

”Minut pyydettiin mukaan norjalai­seen taitolentoryhmään, jolla on käytössä Suomen ensimmäinen suihkukonemalli, De Havilland Vampire. Ryhmällä on kaksi Vampirea ja yksi Mig-15. Englannissa monet lentonäytökset järjestetään rannalla, jolloin voimme lentää meren päällä ja lentää osas­tolla taitolentoliikkeitä. Ohjelmassa Mig on yleensä pahis, joka rynnäköi maahan. Rynnäkköön liitetään pyrotekniikka, jolla saa aikaan näyttävän show´n. Tämän jälkeen Vampiret saapuvat paikalle, ja seuraavaksi yleisö voi nähdä kolmen koneen kaarto­taistelun silmiensä edessä. Lopuksi sitten lennämme kolmella koneella tiiviissä lento­muodossa osastolentoa yleisön edessä.”

Vampiren ilosanomaa Mattila halusi tuoda myös koelentokurssilaisille. Kurssin loppuvaiheessa toukokuun lopussa Norjasta saapui yllätykseksi Vampire Tampere-Pirkkalan kentälle.

”Koelentäjät saivat tehdä pikaevaluaation Vampirelle. Kesäkuun puolivälissä he läh­tevät vielä Yhdysvaltoihin tekemään lop­putyötään. Puolet evaluoi T38:aa ja puolet T6:ta. Ja kaksi jenkeistä tullutta oppilasta ovat olleet meillä evaluoimassa Hawkia. Koelentäjät ovat myös olleet koelentämässä Utissa N90-helikopteria.”

Vampiresta tarinoidessaan Mattilan ilmailijan silmät kirkastuvat – kuin sillä pikkupoika-Jyrillä, joka näki taivaalla ilma­voimien Mig-21:n ja päätti tulla lentäjäksi. Migillä hän ei milloinkaan päässyt lentä­mään, mutta 63 muuta konetta ovat täyttä­neet tuon aukon melko hyvin. Ja hän lentää edelleen, koska huolehtii lentoturvallisuu­destaan.