Ilmailun vaikuttamistehtävissä pidän yhtenä keskeisimmistä viesteistäni sitä, että turvallisuutta ei voi hallita yhteisöllisyyden kautta. Olen kirjoittanut aiheesta paljon ja mielipiteeni on vankkumaton. Turvallisuuden parantamiseksi on kartoitettava riskit, reagoitava niihin ja muodostettava prosesseja, joita toteutetaan, arvioidaan ja muokataan jatkuvasti.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että yhteisöllä on arvonsa. Tätä aihetta pääsin pohtimaan, kun sain turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä käsitelleen kolumnini seurauksena palautetta. Eräs kerhokonkari kuvasi, kuinka ennen noin 100 hengen kerhossa vallitsi vahva yhteishenki, mutta ajan myötä yhteisö hajosi kahtia. Yhteiset tilat, kalusto ja tapahtumat jäivät historiaan.
Kuvaus lienee tuttu monelle meistä myös omista harrastuspiireistä, eikä pelkästään ilmailun osalta.
Yksilöllistymisen, kiireen ja toimintakulttuurien eriytymisen myötä moni haluaa nykyään harrastaa omaan tahtiin ja osallistuu vain satunnaisesti yhteiseen toimintaan. Yhteisöllisyyden arvon aleneminen näkyy harrasteilmailussa niin samaan lajiin kuuluvien kerhojen yhteistyön puutteena kuin lentopaikkojen eri toimijoiden yhteistyön vähäisyytenä. Kehitys näkyy joka puolilla Suomea: kahvinkeittimet keräävät pölyä, ja yhteiset tapahtumat kärsivät osanottajapulasta. Toiminta hiljenee. Tilanne on harmillinen varmasti jokaiselle meistä, joka on saanut ilmailun kautta unohtumattomia kokemuksia ja elämän pituisia ystävyyksiä.
Miten siis voisimme palauttaa ja vahvistaa ilmailuyhteisöjen voimaa? Ensimmäinen askel on johtajuuden ja innostuksen herättäminen. Jokainen kerho tarvitsee oman ”komppanianpäällikkönsä” – henkilön, joka uskaltaa kutsua koolle, ehdottaa tapahtumia ja kuunnella jäsenten toiveita. Tämä ei vaadi muodollista asemaa, vaan tahtoa yhdistää.
Toinen askel on kynnysten madaltaminen. Ei jokaisen tapahtuman tarvitse olla suuri ponnistus. Kevään varustepäivä, viikoittaiset yhteiset iltakahvit kesäaikaan, kalustehuollon ilta tai yhteinen grillailu riittää. Tärkeintä on, että kohtaamisia tapahtuu.
Kolmanneksi, viestintä kaipaa ihmiskasvoja. Mikään ei korvaa kasvokkaisia kohtaamisia, joita kannattaakin järjestää mahdollisimman kevyin odotuksin, mutta myös sähköinen viestipalvelu on parhaimmillaan yhteisö. Siellä voi kutsua kavereita kerholle, kysyä neuvoa tai jakaa tunnelmakuvia. Erityisesti uusille jäsenille on tärkeää, että joku kyselee perään.
Ilmailuliitto tukee yhteisöllisyyttä omalta osaltaan muun muassa vaikuttamalla ilmailijoiden harrastusmahdollisuuksiin niin pääkaupunkiseudulla kuin muualla Suomessa. Ilmailuliitto myös jakaa hyväksi todettuja toimintamalleja sekä tiedottaa tapahtumista. Ilmailuliiton tukisäätiö puolestaan kannustaa pohtimaan, millaisia aktiviteetteja uusien ilmailuharrastajien houkuttelemiseksi voisi järjestää. Avustushaku on avoinna joka kevät.
Ehdotan, että jokaisessa maakunnassa valitaan vuonna 2025 yksi ”ilmailun yhteisöteko” – teko, joka yhdistää, innostaa ja avaa ovia. Olkoon se avoimet ovet tai puuhapaja alueen koululaisille, koulutuspäivä, yhteislento tai kerhohistoriikin ilta. Kannattaa myös tutustua oman alueen toimijoihin sekä tapahtumiin, ehkä niihin voisi osallistua talkoovoimin ja houkutella paikalle monenlaista yleisöä. Pienestä syntyy suurta.
Taivas on ilmailijoille yhteinen. Tehdään myös ilmailusta jälleen yhteinen kokemus.
Kirjoittaja Mari Lehtonen on Suomen Ilmailuliitto ry:n hallituksen jäsen.
