Eivätpä tienneet isä ja äiti, kun eivät antaneet silloin 20-vuotiaalle pojalleen lupaa aloittaa hyppyharrastusta, että hyppäämisestä tuli Matti Heinolle yli 50 vuotta kestänyt harrastus.

Porissa syntynyt Matti Heino hiihteli usein 1960- luvun puolenvälin tietämillä lentokentän maisemissa. Hiihdellessä hän näki ensi kertaa laskuvarjohyppääjiä taivaalla. Siitä alkoi innostus, ja sopivasti Porissa järjestettiin hyppykurssi keväällä 1966. Kurssi oli sitä paitsi ilmainen.

Kurssin jälkeen alkoivat kuitenkin vaikeudet, sillä Heinon vanhemmat eivät antaneet suostumustaan alaikäiselle hyppääjäkandidaatille. Niinpä Heino joutui odottamaan pari vuotta, jotta silloinen täysi-ikäisyyden raja, 21 vuotta, tuli täyteen. Tulevaan hyppyharrastukseen Heinoa houkutteli naapurin poika kotikylältä Lyttylästä, Laskuvarjojääkärikoulun kouluttajana toiminut Tuomo Aaltonen.

Ennen ensimmäistä varsinaista hyppyään Heino joutui käymään kurssin uudelleen – olihan edellisestä kurssista kulunut jo pari vuotta. Ensihyppy toteutui vihdoin ja viimein 18. huhtikuuta 1968. Ensihypyllä hyppymestarina toimi Lasse Bäckström ja hyppykoneena Cessna C-172. Varjona oli pallokupu TU-Double L.

“Ensihypyllä meitä oli koneessa hyppymestarin lisäksi kaksi oppilasta, joista minä hyppäsin ensimmäisenä. Pelkäsin niin maan perusteellisesti”, Heino kertoo.

Muistikuvat ensihypystä ovat vähäisiä, mutta alastulo onnistui ja alastulopaikkakin oli suunnitellun mukainen.

1960-luvun lopulla Suomessa hypättiin pääasiassa tarkkuus- ja taitohyppyjä. Relatiivi eli vapaapudotushypyt (FS – Freefall Skydiving) oli jo tulossa, mutta varsinkin pienemmistä kerhoista puuttui siihen tarvittava tietotaito.

Heino osallistui tarkkuushypyn SM-kilpailuihin Tampereella 1970. Kilpailut hypättiin silloiselle Härmälän lentokentälle, jonne muuten hypättiin kupukuviohyppyjen SM-kilpailuissa viime vuonna. Porista oli vuoden 1970 SM-kilpailuissa mukana ensi kertaa tarkkuusjoukkue. Joukkueessa hyppäsivät Heinon lisäksi Bäckström, Matti Ojamäki sekä Viljo Kaija.

“Sijoitusta en muista, ehkä olimme kymmenen parhaan joukossa”, Heino muistelee ensimmäisiä SM-kilpailujaan. Samalla hän jatkaa, että joukkueita taisi olla hyvän matkaa yli kymmenen ja taisipa olla joukkue jokaisesta Suomen silloisesta hyppykerhosta. Hyppykalustona oli vielä silloin pallokuvut.

Liitovarjot yleistyivät vasta 1970-luvun puolen välin jälkeen. Heino hankki ensimmäisen liitovarjonsa 1975. Uusi varjo oli Strato Star, jossa oli vain viisi tunnelia (tunneliparia). Ensihyppy uudella varjolla tapahtui Imatralla. Siihen aikaan liitovarjolla pääsi hyppäämään, kun takana oli 200 pallokupuhyppyä.

Heino muistelee, että koulutus tehokkaaseen liitovarjoon oli lyhyt ja ytimekäs.

“Kun painat oikeasta kapulasta, kääntyy varjo oikealle ja kun painat vasemmasta, kääntyy varjo vasemmalle. Ja kun painat molemmista, niin jarrutat.”

Hyppyura uudella varjolla ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Strato Star hajosi vuoden jälkeen. Sen jälkeen Heino jatkoi hyppäämistään tehovarjo Papilonilla. Vuoden 1977 Utin SM-kilpailuissa liitovarjojen voidaan sanoa syrjäyttäneen pallokuvut, sillä tarkkuushypyn kymmenen parhaan joukossa oli ainoastaan yksi pallokuvulla hypännyt mies.

“Viimeinen pallokupumies” eli Matti Heino sijoittui seitsemänneksi.

Satakunnan Laskuvarjo Urheilijoiden näytöshyppyryhmä kerhon oman koneen edessä kuvattuna. Cessna C-195 -kone ostettiin Poriin vuoden vaihteessa 1970-1971 ja sen tunnus oli OH-CSB. Heino kuvassa koneen ovella.

Kisojen ohella kouluttajaksi

Heino osallistui hyppymestarikurssille kesällä 1973. Kurssipaikkana oli Jämijärven lentokenttä ja kouluttajana Pekka Karhumäki. Kurssilaisia oli yhteensä 13. Heistä yksi oli Lauri Oksanen, joka saavutti ensimmäisenä 50 vuoden yhtäjaksoisen hyppyuran pari vuotta sitten. Heino on siten toinen 50 vuotta yhtäjaksoisesti hypännyt. Kolmatta jäsentä 50 vuoden hyppykerhoon odotetaan ensi vuonna.

Hyppymestarikurssin jälkeen Heino toimi apukouluttajana muutamalla seuraavalla kurssilla sekä oppilaiden kouluttajana ja hyppymestarina 42 vuotta. Tandemhyppymestarina hän hyppäsi kuusi vuotta.

“Sitten koulutushommat saivat jäädä ja nykyään vain nautitaan laskuvarjohyppäämisestä”, hän kertoo.

Venäläinen tarkkuuskorkeusmittari, jota näkee nykyisinkin tarkkuushyppääjillä.

Heino osallistui säännöllisesti SM-kilpailuihin sekä pienempiin kotimaisiin kilpailuihin. 1970-luvun lopulla hän kiinnostui Nordic Paraskistä eli lajista, jossa yhdistyvät kymmenen kilometrin murtomaahiihto sekä tarkkuushyppy rinteeseen. Laji kehitettiin pohjoismaisille kilpailijoille alkuperäisen eli suurpujottelun ja tarkkuushypyn yhdistävän Paraskin tilalle. Alppi Paraskin pariin Heino siirtyi vuonna 1983.

Parhaana kilpailumeriittinään Heino pitää Italian Livignossa pidettyjen Alppi Paraski MM-kisojen Masters-sarjan hopeaa vuodelta 1997. Masters-sarjan alaikäraja on 50 vuotta.

Lisäksi menestystä on tullut lajin Pohjoismaisissa mestaruuskilpailuissa: PM-kultamitaleita Heinolla on kolme ja hopeasijoja kaksi. Lisäksi Suomen joukkue, jossa hyppäsivät Heinon ohella Timo Toivonen, Risto Käyhkö ja Jukka Autti saavutti Ottawassa Kanadassa World Cupin kilpailujen hopeaa vuonna 1990.

Para Skin MM-kisahyppy Italian Livignossa 1997. Maalialue on normaalista poiketen 45 asteen kulmassa. Kyseisen hypyn tulos oli kaksi senttiä.

Paraskin ohella Heino on osallistunut tarkkuushyppykilpailuihin ulkomailla. Niistä parhaana on muistoissa Itä-Euroopan Cupin voitto Bulgarian Varnassa 1981. Siviilijuntta-nimellä kilpaillut joukkue voitti ja samalla Heino saavutti henkilökohtaisen tarkkuuskilpailun voiton. Siviilijuntta-nimen joukkue otti kilpaillessaan tuohon aikaan kotimaassa puolustusvoimien edustusjoukkuetta vastaan. Varnassa Heinon lisäksi hyppäsivät Veikko Korhonen, Rauno Härkönen sekä Tapio Satamo.

SM-mitaleita Heinolle on kertynyt äkkiä laskien, kuten hän mainitsee, yhteensä 32 kappaletta. Tarkkuushyppy oli todella suosittua Suomessa 1970–1980 -luvuilla ja vielä 1990-luvullakin. SM-kilpailuissa osallistujia oli parhaillaan toistasataa. 2000-luvun puolelle siirryttäessä tarkkuusporukka on harventunut – ja samalla ikääntynyt. Nykyään lajin aktiiviharrastajat voidaan laskea kahden käden sormin.

Heinon mielestä kisaaminen on lajin suola. Hän on kiertänyt kesäisiä, Euroopassa hypättäviä Maailman Cup -kisoja ikämiesjoukkueella, jota myös Pappaporukaksi nimitetään. Hänen lisäkseen porukassa hyppäävät Käyhkö, Reijo Hirvonen, Seppo Honkanen ja Jaakko Lautamäki.

Tänä vuonna Heino on jo hypännyt SM-kilpailut Rijekassa, Kroatiassa MC-kilpailujen yhteydessä sekä MC-osakilpailun Lescessä Sloveniassa. Heino on valittu kauden 2018 MM-edustusjoukkueeseen ja kilpailut hypätään Bulgariassa 25.-30. elokuuta.

Muistoja, hyviä ja huonoja

Mieleenpainuvimpana hyppynä Heino mainitsee erään tandemhypyn, jossa matkustajana oli entinen Road Racing -ajaja. Hyppy alkoi normaalisti, nousu 3 500 metriin ja onnistunut uloshyppy. Jarruvarjon heiton jälkeinen vapaapudotus sujui myös suunnitellusti aina 1 600 metriin saakka. Sitten oli päävarjon avaamisen aika. Päävarjossa oli kuitenkin tällä kertaa vajaatoiminta, joka aiheutti pyörimisen.

“Muistanpa vielä suunnankin – mentiin vasemmalle”, Heino sanoo.

Kolmen pyörähdyksen jälkeen Heino huusi oppilaalle, että nyt joudutaan käyttämään varavarjoa. Kaveri tiedusteli, että joudunko maksamaan lisää! Sovittiin, että mennään samoilla maksuilla, joten Heino veti päävarjon irti ja avasi varavarjon.

Maassa oppilas totesi, että saipa samaan hintaan kahden varjon keikan. Heinon kysyessä, että pelottiko, niin matkaaja totesi, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita on hänen urallaan ollut ennenkin. Varavarjokeikkoja Heinolla on uralle kertynyt seitsemän, joista tämä yksi tandemhypyllä.

Pahin tilanne Heinolle on sattunut Jyväskylän Paraski SM-kilpailuissa talvella 1983.

“600 metrin korkeudessa ajoin varjoni rinteen puolelle ja pudotin korkeutta. Lähestyin maalia ja 200 metrin korkeudessa jouduin turbulenttiseen virtaukseen, ja varjon tunnelit tyhjenivät ja aukesivat. 150 metrissä olisi pitänyt ottaa takimmaisista kantoviilekkeistä kiinni, ja paniikissa tartuin etummaisista ja vedin. Tunnelit tyhjenivät ja jouduin keinuvaan liikkeeseen.”

“Noin 50 metrin korkeudessa tunnelit aukesivat, otin ohjauskapulat käteeni ja yritin saada heiluriliikkeen tasaantumaan siinä onnistumatta. Iskeydyin maahan kovalla vauhdilla jalat edellä. Menetin tajuntani ja sairaalassa todettiin selkärangassa murtuma kahdessa kohtaa. Fyysinen toipuminen kesti noin neljä kuukautta, mutta jonkinlaisen treenaamisen aloitin jo yhden kuukauden kuluttua onnettomuudesta”, hän kertoo.

Heino palasi pian hyppäämisen pariin eikä mitään pelkotiloja tapauksesta jäänyt. Tietenkin syy tapahtumaan oli käytävä mielessä tarkkaan ja opittava siitä.

Mikä saa miehen kiipeämään koneeseen vielä 50 vuoden hyppyuran jälkeen? Siihen Heino vastaa heti, että hyvä porukka.

“Pappatasollakin on vielä sama viehätys ja jännitys. Tulokset eivät enää ole tärkeitä, vaikkakin jokainen hyvä ja kohtuullinenkin hyppy edelleen ilahduttaa”, Matti Heino sanoo.

Tyypillistä varustusta vielä 1970-luvun alussa. Kuvassa porilaiset lähdössä hypylle lainakoneesta kesällä 1971.