Vanhojen purjelentokoneiden harrastaminen tarjoaa ainutlaatuisia elämyksiä ja rentoa yhteisöllisyyttä. Talvisin taas voi halutessaan kehittää kädentaitojaan.

Se taisi olla vuoden 2017 kesäpäivä, kun työntelin Vitostani Räyskälän kiitotie 12 päähän. Matkaa halleilta miltei Särkijärven rantaan tulee kilometrin ellei ylikin, mutta hyvin jo tuntuvan keski-iän saavuttanut kentänkiertäjä kykeni lykkimään tyhjämassaltaan 125 kiloista puukonetta pitkin rullaustietä. Mitä nyt vähän taakse tuppasi tulemaan jonoa, kun kuitupilotit vetivät autoilla omia lentolaitteitaan kohti starttipaikkaa.

Startit tapahtuivat itse asiassa ennen platan päätyä, ja olisinkin jo mieluusti työntänyt päreeni sinne oikomalla kiitotien poikki, mutta starttipaikalla olevien äänistä ja viittoilusta päättelin, että se ei ollut suotavaa: kaikkien oli tuotava koneensa rullaustietä pitkin, eikä puukonetta työntävälle vintagepilotille suotu erivapautta. No, hyväksyin tämän – olihan kyse turvallisuudesta – ja jatkoin koneeni kanssa matkaa.

Lopulta saavutin starttipaikan, jossa oli jo runsaasti kuitupilotteja valmistautumassa päivän suorituksiinsa kumpupilviselle taivaalle. Parkkeerasin puu–kangas–vaijeri-häkkyräni kanervikkoon ja ryhdyin tekemään päivätarkastusta. Ei aikaakaan, kun pari nuorta purjelentäjää tuli juttusille ihmettelemään lakattua, puista lentolaitettani. Keskustelu oli hyvätahtoisen uteliasta ja saatoinpa havaita jonkinlaista kunnioituksen häivähdyksenkin. Minulle päivän tavoite olikin jo oikeastaan siinä kohden saavutettu; tällä kilometrin urheilusuorituksella olin herätellyt huomiota puukoneita kohtaan.

 

Kädentaitoja ja kokoontumisia
Lentokuntoisten puukoneiden määrä taitaa maassamme liikkua tätä nykyä vajaan parikymmenen kappaleen paikkeilla. Vaikka harrastus ei viime vuosina ole ollut kovin näkyvää, löytyy meiltä useilta paikkakunnilta ihmisiä ja yhdistyksiä, jotka haluavat pitää yllä vanhaa purjelentokalustoa. Tällä hetkellä aktiivisin toimija lienee vuonna 2017 perustettu Kymi Historic Flight ry, joka on haalinut kokoelmiinsa useita vintage-koneita. Lentokuntoisina löytyvät kaksipaikkainen ASK-13, jolla lupakirjattomatkin harrastajat pääsevät lentäjän kanssa taivaalle, sekä 60-luvun tehokone PIK-16c Vasama.

Lentoja koneille ei viime kausina ole kovin paljoa tullut, johtuen osin keleistä ja jäsenten aikatauluista. Kerhon aktiivijäsen Mikko Vänttinen uskoo yhdistyksen lentotoiminnan kuitenkin kasvavan jo tulevalla kaudella iän myötä, kun harrastukseen liikenee enemmän aikaa.

– Pari jäsentä meistä on jo eläkkeellä ja kohta jään itsekin.
Vänttisen mukaan puukoneissa lentämisen lisäksi hienoa se, että niiden ylläpidossa tarvitaan kädentaitoja. Hän toivookin, että harrastusta ymmärrettäisiin myös tätä kautta.

– Puukoneiden hoitaminen on eräänlaista taidetta, Vänttinen toteaa.
Imatran Ilmailukerhosta taasen löytyy 50-luvun puolivälissä rakennettu PIK-5c, jolla lentää pieni aktiiviporukka. Siniseksi maalattu OH-350 oli tuttu näky Jämin puukonekisoissa, joihin imatralaiset osallistuivat ahkerasti.

– Meiltä jäi yksi puukonekisa väliin, kahtenakymmenenä kertana meillä oli siellä leiri jossain muodossa, kertoo 350:lla paljon lentänyt Hannu Koho.

– Vuonna 1995 olimme ensi kertaa, 2015 oli viimeinen vuosi.
Nykyään imatralaiset lentävät Vitosellaan vaihtelevasti. Väliin on saattanut jäädä parikin kesää, mutta aina kun on löytynyt porukkaa laittamaan kone lentokuntokuntoiseksi, on siihen löytynyt myös innokkaita lentäjiä.

– Kun Vitoseen laitettiin aikoinaan tuulilasi, alkoi se houkutella lentäjiä hellepäivinä; sillä on kiva käydä yläilmoissa shortsit jalassa, Koho naurahtaa.

 

 

 

Kansainvälinen harrastus
Kesinä 2015–2017 lensin uudelleenrakentamamme PIK-5:n, OH-139:n, koelentoja Räyskälässä ja pääsin myös siltä aiemmin mainitsemaltani kiitotie 12:n starttipaikalta onnellisesti ylös taivaalle. Muistot Vitos-lennoista noilta kolmelta kesältä sekoittuvat, mutta päällimmäiseksi mieleeni ovat jääneet lentäminen korkealla mahtavien kumpupilvien täyttämällä taivaalla avokoneen vaijerien suhistessa. Välillä saattoi sadekuurokin kastella, mutta se ei haitannut. Avo-ohjaamossa olet yhtä taivaan ja pilvien kanssa.

Näihin hienoihin puukonehetkiin liittyy myös kesällä 2016 Räyskälässä järjestetty Vintage Glider Clubin kokoontuminen; VGC Rally. Vanhoilla purjelentokoneilla lentäminen on suosittu harrastus Euroopassa, etenkin Saksassa ja Englannissa, jossa VGC perustettiin vuonna 1973. Tämän harrastajien kansainvälisen kattojärjestön toiminnan tärkeimpänä muotona on vuotuinen kokoontuminen jossain jäsenmaista. Räyskälän kaksitoistapäiväisessä VGC Rallyssa, jota edelsi vajaan viikon Rendezvous-leiri Oripäässä, oli osallistujia yhdeksästä maasta ja monet tulivat koko perheen voimalla.

VGC Rally on meikäläisittäin siitä poikkeuksellinen, että siinä ei lennetä ensimmäistäkään kisatehtävää, vaan tapahtuma on ennen kaikkea rentoa yhdessäoloa saman henkisten ilmailijoitten kanssa. Vanhojen puukoneiden lentäjillä riittää tarinaa ja kokemuksia kerrottavaksi keskenään – ja tietysti jaetaan tyyppilentoja muille piloteille. Jotain tällaista täytyisi meidän kotimaisten harrastajienkin saada järjestetyksi.

 

Jämi kutsuu
Tapio Kimanen kuuluu pääosin Joensuun Ilmailukerhon vanhoista jäsenistä koostuvaan Bergfalke-porukkaan. Hän on koettanut viime vuosina koota puukoneharrastajia Jämille, jossa jatkettaisiin jossain muodossa kymmenkunta vuotta sitten keskeytynyttä puukonekisaa, Jämi Vintagea.

Kimasen mielestä puukonetapaaminen voisi nyt olla kuitenkin rennompi. Pääpaino olisi toki lentämisessä, mutta tärkeää olisivat myös yhteiset hetket kentällä ja iltaisin. Mahdollinen kilpailukin voisi olla kevyempi niin, että siinä huomioitaisiin paremmin suoritusarvoiltaan keskenään erilaiset puukoneet. Esimerkkinä hän mainitsee Ranskassa pidettävän purjelentokilpailun ”Sadan linnan kansainvälisen Cupin”, jossa osallistujat kuvaavat mahdollisimman monta linnaa.

– Me voisimme kehittää vaikka sellaisen kilpailun, jossa kuvataan esimerkiksi jokainen lampi ja järvi, minkä olemme käyneet kiertämässä, Kimanen ideoi.

Kuvat pisteytettäisiin sitten konetyyppien perusteella.
Bergfalkessa on Kimasen mukaan pientä ”teknistä harrastusta”, mutta hän olisi valmis taas lähtemään tämän ison kaksipaikkaisen koulukoneen kanssa puukonetapahtumaan, mikäli sellainen järjestyisi. Myös Kymissä ja Imatralla tällaista kokoontumista ollaan jo mietitty. Ehkäpä kokoontumisesta kiinnostuisivat muutkin puukoneharrastajat? Jämin henki kutsuu!

 

Puukone välivuosien lentämiseen?
Puukonelentämistä pidetään meillä muutaman harvan hieman erikoisena harrastuksena. Sitä se ei ole kuitenkaan Euroopassa, jossa mukana on myös nuoria, eikä sen tarvitsisi olla sitä meilläkään. Puukoneissa on monia etuja, varsinkin jos haluaa päästää lentämään edullisesti. Toki niissäkin on vakuutus- ja rekisteröintimaksut ja ne pitää katsastaa, mutta koneiden hinnat ovat muutamia tuhansia, onpa lentokuntoisia vaihtanut omistajaa satasilla. Huoltoihin ja mahdollisiin vauriokorjauksiin vaaditaan omanlaistaan osaamista, jota onneksi vielä Suomesta löytyy. Mutta nekin vai halutessaan oppia, sillä puukoneiden tekniikka on yksinkertaista ja rakenteet helposti korjattavissa.

No, sitten ne suoritusarvot. Selvää on, että näillä ei suihkita taivaalla kuitukoneiden tavoin, mutta puukoneet ovat hyvä vaihtoehto pitää yllä lentotaitoja ja vaadittuja lentomääriä sekä pysyä ylipäätään purjelentoharrastuksessa kiinni, mikäli aika ei riitä vaativimpiin nykykoneisiin. Suurimalla osalla puukoneista nopeudet ja kiihtyvyydet ovat pienet. Mikäpä olisi lennellä viikonloppuisin omalla Ka-8:lla, joka on hyvä termiikkikone. Sillä pysyy taivaalla heikossakin kelissä kuin myös illan viimeisissä nostoissa niiden henkäillessä vielä heikosti aurinkoisen kesäpäivän lämmittämästä maastosta.

Vanhojen koneiden kanssa saa lisäksi aina juttuseuraa. Minullekin tuli Räyskälässä paljon uusia tuttuja, apuakin sain aina tarvittaessa. Ja kun työntelin konettani kuppilan terassin edessä, räpsyivät kamerat ynnä kännykät. Rintani oli rottingilla kuin lentäjäsankarilla.