Argentiinan eteläkärjen Tulimaassa sijaitsee maailman eteläisin lentokerho Aero Club Ushuaia. Se on aktiivinen harrasteilmailijoiden ja lentokoulutuksen keskus maailman äärissä.

Patagonia, Tulimaa, Kap Horne ovat kaikille matkailuromantiikan nälkäisille tuttuja paikannimiä, mutta hyvin kaukana peräpohjolasta. Vaikka matkaa Etelä-Amerikan kärkeen linnuntietä on yli 15 000 kilometriä, on sinne hyvin lentoyhteyksiä, vaikkakin muutaman välilaskun kautta.

Aiempi vierailuni Etelä-Amerikkaan kolmisenkymmentä vuotta sitten ei päätynyt Santiago de Chileä etelämmäksi, joten nyt oli syytä käydä tutustumassa Patagonian eksotiikkaan. Paras aika vierailulle on eteläisen pallonpuoliskon kevät- ja kesäaika, marraskuusta helmikuulle. Pitkän ilmailuharrastukseni ja ammattini myötä perehdyin etukäteen mahdollisuuteen päästä lentämään kotimaan aakeista laakeista maisemista täysin erilaisiin olosuhteisiin. Tuo mahdollisuus löytyi maailman eteläisimmästä kaupungista, eli Ushuaiasta. Se sijaitsee Argentiinan eteläkärjessä alueella, joka tunnetaan myös Tulimaana. Alue sai nimensä vuonna 1520, kun tutkimusmatkailija Magellan kiinnitti huomiota alkuperäiskansan polttamiin merkkituliin navigoimansa salmen rannoilla. Myös Patagonian alueen nimi on peräisin Magellanin tutkimusmatkalta.

Ushuaia, Tulimaa

Suunnitellessani omaa tutkimusmatkaani Patagoniaan, löysin internetin ihmeellisestä maailmasta Ushuaian lentokerhon englanninkieliset sivut ja mielenkiintoni heräsi välittömästi. Lähetin jo Suomesta kyselyitä niin sähköpostilla kuin mobiiliviesteilläkin, kunnes useamman yrityksen jälkeen sain lyhyen, mutta ytimekkään tervetulotoivotuksen kerholle – peli oli avattu.

Matkaan lähdin marraskuun alussa ja neljän reittilennon sekä 48 tunnin matkaamisen jälkeen olin Punta Arenasissa, Chilen puolella Patagoniaa. Lyhyen hotelliyön jälkeen jäljellä oli vielä kymmenen tunnin linja-automatka Ushuaiaan, sillä alueella ei Chilen ja Argentiinan välillä ole säännöllistä lentoliikennettä. Vanhan sanonnan mukaisesti ”kauas oli pitkä matka”.

Ushuaia on Porin kokoinen kaupunki, jossa asuu reilut 80 000 asukasta. Sen satama on tärkeä Kap Hornin kautta kulkeville tai Etelämantereelle pyrkiville aluksille, sillä sieltä on lyhin matka jäiselle mantereelle. Kaupungin ydinkeskusta on kompakti ja molemmat lentokentät, sekä uusi että vanha, sijaitsevat välittömässä läheisyydessä Beaglen salmen rannalla. Lentokerho toimii vanhalla lentokentällä ja suuntasinkin sinne heti aamusta.

Aero Club Ushuaia

Lentokerhon historia ulottuu 70 vuoden taakse, kun Francisco Restovic, Vicente Padin ja Jorge Miles perustivat 1959 lentokerhon, jota oli suunniteltu jo viiden vuoden ajan. Ensimmäisenä ja ainoana koneena toimi useamman vuoden ajan kolmipaikkainen Piper PA-12. Lentokerho ja -koulu ovat toimineet yhtäjaksoisesti perustamisestaan lähtien. Pienestä koostaan huolimatta lentokerho on ollut merkittävä toimija alueella, joka on vaikeakulkuisen ja jopa vihamielisen maaston ympäröimä. Kerhon yhteistyö Argentiinan laivaston kanssa on myös ollut merkittävää vuosikymmenten aikana.

Tänä päivänä kerhon sosiaalinen rooli on muuttunut niin, että se keskittyy sekä lentokoulutukseen että turistien lennätykseen, jonka merkitys on kasvanut huomattavasti.

Jäseniä kerhossa on 230, joista kolmisenkymmentä aktiiviharrastajia. PPL-lento-oppilaita on kohtalaiset kolmekymmentä, joka tuntui isolta määrältä kohtuu pienelle kaupungille.

Tänä päivänä kerhon laivasto käsittää kahdeksan eri koko luokan Piperia kaksipaikkaisesta PA-38 Tomahawkista nelipaikkaisiin PA-28 Cherokee ja Archer-malleihin, kuusipaikkaisiin PA-32 Cherokee Six ja Lance II-malleihin sekä kirsikkana kakun päällä on kaksimoottorinen Piper Seneca, joiden lisäksi löytyy yksi ammattilentäjien koulutukseen tarkoitettu simulaattori.

Kerhon omistamaan lentokonehalliin mahtuu kymmenen konetta ja siellä toimii myös kokopäiväinen huoltotoiminta. Hallin yhteydessä sijaitsee myös kerhon toimisto, pilottilounge sekä viidellekymmenelle hengelle rakennettu, argentiinalaisille oleellinen asado, eli suuri puuhiillosgrilli, jossa valmistetaan lukuisia erilaisia mehukkaita lihoja. Argentiinalaiset lukeutuvatkin yhdeksi maailman eniten lihaa syövistä kansakunnista.

SAWO muttei Savossa

Aero Club Ushuaian kotikenttänä toimii kaupungin vanha lentokenttä, jonka entinen tunnus oli SAWO; koska se ei enää ole ICAO:n listaama kenttä, on sen nykyinen lyhenne EAU. Kiitotie 16–34 on 1600 metriä pitkä, ja vanhana liikennelentäjänä tuntuu vaikealta uskoa, että Aerolineas Argentinas operoi sinne aikoinaan Boeing 737–200 kalustolla. Lähestyminen kaupungin päältä kohti etelää kiitotielle 16 lienee muistuttanut legendaarista Hong Kongin Kai Takin lentokentän lähestymistä. Tänä päivänä kiitotien pinta on parhaat päivänsä nähnyt, mutta pienkoneilmailuun se on oikein riittävä.

Ushuaian uuden lentokentän (SAWH) 2800 metriä pitkä kiitotie 07/25 on poikittain heti vanhan kentän kiitotien 16 jatkeella, joten ne muodostavat maastollisesti T-kirjaimen. Pitkä kiitotie mahdollistaa Jumbo-kokoluokan operaatiot ja onpa siellä käynyt jopa Air Francen Concorde kahdesti 2000-luvun taitteessa. Molempien lentokenttien liikennettä johtaa kiitoteiden välissä sijaitsevan tornin lennonjohtaja.

Vuorten keskelle

Lentokerholla minut otti lämpimästi vastaan kerhon kokenut lennonopettaja Pablo Jofre. Hän on paljasjalkainen ushuaialainen ja aloittanut lentouransa kerholla vuonna 1996. Lennonopettajan kelpuutuksen hän sai vuonna 2008 ja on ehtinyt keräämään tiimaa yhteensä 4700 tuntia, joista suurin osa ansio- ja koulutuslentoja.

Aloimme suunnitella tulevaa lentoamme ja lentopeliksi sovimme Tomahawkin, jolla itsekin aikoinaan koulutin paljon silloisia A2-oppilaita (nykyään PPL). Alustava toiveeni oli päästä lentämään 50 kilometrin päähän Chilen puolelle, Beaglen salmen etelärannalla sijaitsevaan Puerto Williamsiin, mutta se kariutui Chilen viranomaisen vaatimukseen 72 tunnin ennakkoilmoituksesta.

Noin 2000 asukkaan kylä houkutteli minua lentokohteena, koska sieltä löytyy maailman eteläisin kotimaan liikenteen lentokenttä. Koska kaikkea ei voi saada, suunnittelimme lennon ensin kohti koillista Monte Olivian 1326 metriä korkean vuoren vierestä kohti itää ohittaen Cerro Castorin laskettelukeskuksen ja uudestaan kohti pohjoista vuorilaaksojen läpi kohti Fagnano-järveä, josta palaisimme takaisin etelään Beaglen salmen päälle suurin piirtein Puerto Williamsin tasalla. Suunnitelma kuulosti hienolta, jopa hieman jännittävältä, sillä en ollut koskaan lentänyt pienkoneella vuoristossa.

Vuoristolentämiseen koulutetaan huolella

Ennen lentoamme haastattelin Pabloa vuoristolentämisen saloista ja miten siihen koulutetaan lentäjiä. Lentoihin valmistaudutaan katsomalla kymmenen tuntia koulutusvideoita, opiskellaan USA:n ilmailuviranomaisen (FAA) vuoristolentämisen koulutuspaketti, jonka jälkeen harjoitellaan useampi lento vuoristossa opettajan kanssa.

Pablon pitkä kokemus rauhoitti mieltäni ja sain keskittyä rauhassa vanhan tutun Piperin lentoonlähtövalmisteluihin. Lyhyen rullauksen jälkeen lähdimme taivaalle kiitotieltä 16 Beaglen salmen päälle keräämään korkeutta ennen ensimmäiseen vuorilaaksoon suuntaamista. Pienen turbulenssin heräiltyä ennen vuoria, taisin puristaa Tomahawkin rattia hieman normaalia tiukemmin. Pablo hymyili vieressä ja sanoi, että sään puolesta meillä oli sinä päivänä onnea, sillä tuulet eivät olleet voimakkaita, joten kovaa turbulenssia ei pitäisi olla odotettavissa.

Lähestyessämme Monte Oliviaa alkoi turbulenssi ajoittain voimistua, mutta Tomahawk otti sen mukisematta vastaan eikä koneen hallinta saanut missään vaiheessa kainaloitani juurikaan märiksi. Maisemat olivat tasankomaa lentäjälle, anteeksi klisee, henkeä salpaavat. Välillä tuntui, että siivenkärjet raapisivat vuorten seinustoja, mutta etäisyyttä oli tietenkin enemmän kuin tarpeeksi.

Kun Tomahawk alkoi jälleen ”istumaan käteen”, jäi hetki hetkeltä enemmän aikaa nauttia maisemista ja upeasta vuoristolentämisestä. Tunti alkoi lähestyä täyttymistään aivan liian pian ja pääsin tiirailemaan parin tuhannen jalan korkeudesta Puerto Williamsin kylää ja lentokenttää ohittaessamme sen matkallamme takaisin kohti Ushuaiaa. Ennen lähestymistä teimme vielä tilaa Aerolineas Argentinasin A330-koneelle, jonka laskun jälkeen sain käydä tekemässä läpilaskun uudelle lentokentälle, joka on maailman eteläisin kansainvälinen lentokenttä. Näin ollen sain toisen sulan vanhaan virkalakkiini, sillä urani aikana pääsin lentämään Boeing 757:llä myös maailman pohjoisimmalle kansainväliselle lentokentälle Huippuvuorilla. Tiukan vasemman kurvan kautta liityimme vanhan kentän loppuosalle 34 ja hieno lentokokemus oli enää kosketusta vailla valmis – Piper jäi ehjäksi… Hymyäni ei saanut pyyhittyä naamaltani muutamaan päivään.

Ilmailu yhdistää ympäri maailmaa

Oli ilo tavata lentäjäkollegoita niinkin kaukaa kotoa ja huomata, että ilmailukärpäsen purema aiheuttaa täysin samanlaiset oireet joka puolella maailmaa. Turvallisuuskulttuuri, terve asenne ja intohimo lentämistä kohtaan ovat samanlaisia maailman äärilläkin.

Nyt pitäisi varmaan löytää vielä se maailman itäisin ja läntisin lentokenttä, että vanha virkalakki saisi ne puuttuvat sulat…

Artikkelin kirjoittaja Heikki Tolvanen on Finnairin eläköitynyt lentokapteeni ja ilmailujournalisti.