Pääsin muutama viikko sitten pitkästä aikaa tapaamaan ystäviäni ja piipahtamaan oman kotikerhoni iltanuotiolle. Yhteisen illanistumisen voisi sanoa laskuvarjourheilussa edustavan samaa kuin niin sanottu kuppilatiima lentäjälle. Tarinoidessa tietoa vaihtuu. Jokaisella on mahdollisuus oppia jotakin uutta, kun kokemuksia ja joskus vaaratilanteitakin puidaan yhdessä. Tätä lienee se kuuluisa yhteisöllisyys, jonka jopa ilmailuviranomainen uskoo parantavan turvallisuutta. Yhteisöllisyyteen on viitattu runsaasti esimerkiksi kymmenen vuotta sitten tehdyssä harrasteilmailun riskikartoituksessa ja siitä alkaneessa turvallisuuden kehittämisprojektissa.
Kovin vain oli hiljaista nuotiolla. Moni lähti ajoissa kotiin ja loput siirtyivät hyvissä ajoin nukkumaan. Kourallinen meistä jaksoi jäädä istuskelemaan. Nuotiokin hiipui, vaikka kuinka kohensimme tulta. Symboloiko se jotakin? Naurahdimme ajatukselle, mutta hieman väkinäisesti.
Jos kaveriporukka ja yhteisö eivät enää olekaan monelle meistä yksi harrastuksen ydinasioista, mikä sitten on? Yhtä kiinnostaa omien kilpailullisten tai ammatillisten tavoitteiden saavuttaminen, toista nettivideoilta ihastellut suoritukset, joita voi liittää omaan elämysten ansioluetteloon. Kolmas haluaa kokeilla kaikkea vähän. Huomiostamme kilpailee yksi jos toinen harrastusmuoto. Nopeat väylät suorittaa kursseja ja kartuttaa kokemuspankkia ovat kiinnostavampia kuin kesäkauden viettäminen kerholla.
Yhä yksilöllisemmät tavat harrastaa vaativat muutosta kaikilta harraste- ja yleisilmailun toimijoilta. Jos turvallisuutta on rakennettu harrastusporukan kokemuksen varaan, yhteisöllisyyden inflaatio ja lentotuntien jatkuva väheneminen tekevät tilanteesta sietämättömän. Tunnistamattomat riskit ja kokemuksen puute kasvattavat onnettomuuksien mahdollisuuksia.
Onneksi Ilmailuliitto on ottanut jo aikaa sitten turvallisuuden edistämisen osaksi strategiaansa. Liiton turvallisuustoimikunta koordinoi kehitystyötä lajitoimikuntien kanssa ja liitto ylläpitää aktiivisia suhteita sidosryhmiinsä. Meillä on kerhojen käyttöön tuotettu turvallisuudenhallintajärjestelmä ja harrastajien yhteinen havaintojen ja poikkeamien ilmoitusprosessi, jonka kautta liiton hyvällä alulla oleva turvallisuusorganisaatio saa tietoa tehtäviensä tueksi. Kerhokohtaisten riskien tunnistamiseen ja niihin reagoimiseen on malli. Yhtenäiset toimintatavat kannattaakin ottaa käyttöön jokaisessa ilmailukerhossa. Ne edistävät myös vastuullisen turvallisuuskulttuurin kehittymistä.
Kunnianhimoista turvallisuustyötä joudutaan liitossa kuitenkin edelleen tekemään suurimmaksi osaksi vapaaehtoisvoimin. Olisi vähintäänkin kohtuullista, että kun harraste- ja yleisilmailun kattojärjestö Suomen Ilmailuliitto on kehittänyt edellytykset turvallisuustyölle, jota ei sen puolesta voi tehdä mikään muu taho, ministeriötasolla hoidettaisiin rahoitus kuntoon. Yhteisöllisyyteen ja talkoovoimiin vetoaminen ei auta, eivätkä ne edistä turvallisuutta. Tarvitaan asiantuntijuutta, jonka ylläpitoon ja kehittämiseen tarvitaan resursseja.
Voi kulua taas tovi, ennen kuin ehdin kotikerholle. Sen verran paljon meillä on nykyään välimatkaa. Toivottavasti kaverit ja iltanuotio eivät kuitenkaan katoa minnekään. Niiden varaan ei voi rakentaa turvallisuutta, mutta ystävyyttä ja yhteistä kulttuuria sitäkin enemmän.
Kirjoittaja Mari Lehtonen on Suomen Ilmailuliitto ry:n hallituksen jäsen, joka käyttää niukan vapaa-aikansa turvallisuuden ja riskienhallinnan opintojen parissa.
