Skydive Finland siirsi kevättalvella toimintansa Utista pariksi viikoksi Etelä-Eurooppaan Kroatiaan – aina kerhon hyppy­konetta myöten. Pitkään valmisteltu hyppykauden avausleiri onnistui mainiosti.

Astuessani tuulisena, mutta aurinkoisena maaliskuun perjantaina kerhomme C-208 Caravanista ulos Grobnikin kentällä totesin paikallistason järjestelyistä vastanneelle, vanhalle kilpakumppanilleni Nedljeljko Brdarille, etten kyllä oikeasti uskonut kos­kaan saapuvani tällä tavoin paikan päälle.

Kuten maaliskuun Ilmailussa kerrot­tiin, suunnittelu siirtää Skydive Finlandin toiminta Rijekaan, Kroatiaan keskellä kotimaan talvea kesti lähes pari vuotta. Ohimennen heitetystä ajatuksesta seu­rannut prosessi ei ollut aivan yksinker­tainen, koska kyseessä oli kuitenkin iso organisatorinen järjestely taloudellisine riskeineen. Vahinko, että homman liik­keelle polkaissut ja suunnittelusta pääosin vastannut Mauri Väistö ei päässyt uusilta tuulitunnelikiireiltään paikan päälle todista­maan tätä historiallista tapahtumaa.

Kerholta oli kuitenkin meitä jo vastassa leiriä johtava, vuoden alusta toimessaan aloittanut hyppytoimintajohtajamme Lassi Mäkynen ja projektin suunnittelussa alusta asti mukana ollut kerhokoordinaattorimme Hanna Halonen, joten pääsimme saman tien rakentamaan toimistoa meitä varten va­rattuun tilaan. Koneen saimme heti tuulen suojaan lentokonehalliin, josta oli sopivasti tyhjennetty edellisellä viikolla Caravanin kokoinen tila. Pohjois-Kroatiassa ei voi yli 30 metriin sekunnissa nousevan bora-tuulen­kaan takia pitää koneita ulkona.

Caravanilla Kroatiaan

Kyseinen tuuli viivästytti myös saapumis­tamme koneella paikan päälle. Ensin odo­timme pilvitilanteen sopivaksi kehittymistä parin tuhannen kilometrin lentomatkal­lemme muutaman päivän, ja kun viimein sopiva aukko Viron, Latvian ja Liettuan rannikon tuntumaan keskiviikkona hetkeksi aukesi, pääsimme aamuvarhaisella parin­kymmenen asteen pakkasessa Utista liik­keelle. Koneen painot oli laskettu tarkkaan rahtimäärää rajaten siten, että pääsisimme tarvittaessa ”yhden pysähdyksen taktiikalla” perille. Pienten kelisäätöjen jälkeen tank­kauspaikaksi arvottiin Puolan Lodz, missä saimme erinomaisen hyvää ja asiantuntevaa palvelua paikalliselta kenttähenkilökun­nalta, kuten muissakin välilaskupaikois­samme.

Koneemme miehistö selvisi erin­omaisesti radiorumbasta ja suunnistami­sesta. Menomatkalla konetta lensi Lasse Lintukangas ja navigaattorina toimi toinen hyppylentäjämme Harry Karlsson. Ainoana matkustajana pääsin nauttimaan kerrankin kunnon jalkatilasta ulkomaan len­nolla, mutta tarjoilusta ja viihdytyksestä sain vastata itse. Täytyy kyllä myöntää, että Utin pakkasista lähtiessämme koneen sisäilman siedettäväksi lämpeneminen kesti tovin verran, etenkin kun takaosan lämpöpuhal­lussuulakkeet olivat jääneet rahdin alle.

Jo Puolasta lähtiessämme oli tiedossa, ettemme pääsisi kovan tuulen takia perille asti sinä päivänä, joten arvoimme Unkarista itsellemme yöpymispaikan ilman parempaa tietämystä lähinnä otollisen, reitille sat­tuvan sijainnin mukaan. Laskeuduttuamme Hevitzin kentälle henkilökunta auttoi laitta­maan koneen parkkiin ja lupasi hoitaa taksin paikalle. Olin jo Lodzista käsin varannut meille kylältä sopivan oloisen majoituksen, jonne jumituimme loppujen lopuksi kah­deksi yöksi päätepisteessä jatkuneen boran takia.

Perjantaiaamuna saimme tilannetietoa tuulen rauhoittumisesta ja lähdimme Unkarista Zagrebin ylitse kohti Rijekan Krk-saarella sijaitsevaa virallista kenttää hoitamaan maahantulomuodollisuudet. Edelleen jatkuva, vuorilta puhaltava bo­ra-tuuli aiheutti merituulen kohdatessaan melkoisen röykyytyksen 1 000-2 000 metrin väliin etenkin takapenkille, mutta onneksi maatuuli oli voimakkuudesta huolimatta tasainen. Viiden minuutin siirtolennon jäl­keen kone oli viimein laskeutunut perjantai-iltapäivänä Grobnikin hyppykentälle.

Zulufox valmiina starttiin kiitotieltä 25.

Leiri käyntiin

Lauantai meni vielä säätäessä ja hyppääjien saapuessa pikkuhiljaa paikalle omista suun­nistaan, joten ainoa hyppykeikka tehtiin pai­kallisen kerhon omalla C-207:lla tuhannesta metristä. Sunnuntaina oli kuitenkin riittävä määrä hyppääjiä paikalla ja pääsimme avaa­maan leirin Caravanin neljän kilometrin hyppykeikoilla jokseenkin koleissa olosuh­teissa.

Kevät oli tänä vuonna Kroatiassakin poikkeuksellisen myöhässä. Siperiasta virrannut kylmä ilmamassa oli jämähtänyt paikalleen työntäen kylmää koko eteläiseen Eurooppaan. Alkuleirin ajan yölämpötilat olivat nollan tienoilla ja päivälläkin päästiin vain kymmeneen asteeseen. Pääsiäispyhiä kohti lämpötila nousi muutamia asteita, mutta vastaavasti saimme kolmeksi päiväksi vesisateita jäädyttämään hyvin vauhtiin päässeen hyppytoiminnan.

Vaikka kokonaismäärältään leirille oli ilmoittautunut riittävästi hyppääjiä, on­gelmaksi tehokkaan hyppytoiminnan pyö­rittämiseen muodostui se, että kaikki eivät olleet paikalla yhtä aikaa. Osa oli järjestänyt vapaata ennen pääsiäistä ja osa taas jälkeen. Tietysti sitten myös siihen ajankohtaan, kun lähes kaikki olivat paikalla, sattuivat jakson huonoimmat kelit!

Paikallisille hyppääjille hintataso oli taas hieman korkea ja vain muutamat järjestävän kerhon hyppääjät olivat silloin tällöin pokan täytteenä. Tämä on ymmärrettävää, koska paikalliseen palkkatasoon nähden hyppy­hinnat olivat heille yli kaksinkertaiset.

Kelien ollessa kohdallaan pokat kuitenkin pyörivät, ja välillä saatiin niitä kaksikin peräkkäin ilman koneen sammuttamista. Caravanin konekuormat ovat 14-19 hyp­pääjän välillä polttoainemäärästä ja hyppää­jien painosta riippuen. Leirin aikana lennet­tiin kaikkiaan 50 konekuormaa ja hyppyjä kertyi 800.

Itse sain 30 hyvää tarkkuusharjoitus­hyppyä samalla paikalla kesäkuussa hypät­tävää maailmancupin kisaa silmällä pitäen.Tarkkuushyppäämisessä pyritään osumaan varjon varassa mahdollisimman tarkasti kahden senttimetrin halkaisijaltaan olevaan maaliympyrään kilometrin korkeudesta.

Pääosa hypyistä hypättiin kuitenkin noin neljän kilometrin korkeudesta vapaapu­dotuksesta nautiskellen. Eri hyppylajeista valmennusta oli saatavilla freeflyihin Leena Väistön ja liitopukuhyppäämiseen Sami Sucksdorffin toimesta. Lajina freefly antaa mahdollisuuden luoda oman tyylinsä lentää ja liikkua taivaalla pää alas- tai ylöspäin. Liitopukuhyppäämisessä taas pyritään siipipukujen kanssa maksimaaliseen vaa­kalentoon liitäen joko yksin tai ryhmän kanssa erilaisissa muodostelmissa. Myös perinteistä kuviohyppäämistä vartalo vaaka-asennossa hypättiin leirin aikana.

Systeemi oli sama kuin Utissa, jossa len­netään linja suurin piirtein kiitotien suun­nassa idästä länteen tai lännestä itään tuulet huomioiden, ja kaikki hyppäävät yhdeltä linjalta. Systeemiä tuki hauskasti se, että kii­totien ilmansuunta oli sama kuin Utissa (07-25). Hyppääjät saatiinkin pidettyä hyvin tur­vallisilla laskeutumisalueilla, mikä oli ihan hyvä juttu, koska toimivia varalaskupaikkoja oli vuoristoisesta maastosta johtuen paljon vähemmän kuin Utissa.

Mekkohyppääjät lähdössä liitoon.

Toivonen tarkkuuslähestymisen loppuosalla. 

Vasta-alkajiakin reissussa

Mukaan oli saatu myös sopiva määrä op­pilaita, joiden koulutuksesta ja pudotta­misesta vastasivat Kusti Mansner, Vaike Öiglane, Petri Lyden ja ehtiessä myös koko toiminnasta vastanneet manageri-Lassi ja koordinaattori-Hanna. Oppilaat saivatkin hyvin hypättyä ilman suurempia jonoja, ja tällaisella leirillä kehittyminen on tehokasta. Osa oli aloittanut jo aiemmin Suomessa, mutta muutama hyppäsi ensim­mäisen laskuvarjohyp­pynsä Kroatiassa ja oli käynyt juuri tätä leiriä varten räätälöidyn kurssin.

Skydive Finlandin jäsenmaksun lisäksi pakollisena kuluna leiriläisille oli 80 euron osallistumismaksu, jolla katettiin tapahtumasta kerholle aiheutuneita ylimää­räisiä kuluja, joista suurimman osan muodosti koneen siirtolennot. Lentomatkat, majoitukset ja vuok­ra-autot hyppääjät olivat homman­neet itsenäisesti muodostaen jo hyvissä ajoin yhteisiä ryhmiä sitä varten. Muutamat käyttivät yöpymiseen paikallisen kerhon edullisia, mutta hyvälaa­tuisia ryhmämajoitustiloja, joista kaikkien huoneiden ollessa käytössä löytyisi makuu­paikat 30 hengelle. Kentältä löytyy myös täyden palvelun hyvätasoinen ravintola, joka hoiti ekstrana halukkaille myös aamu­palan paikan päälle.

Huonomman kelin yllättäessä Rijekan ympäristöstä löytyi monenmoista teke­mistä. Osa kävi vaeltamassa paikallisissa kansallispuistoissa, muutamat rohkeat sukeltamassa. Jotkut olivat yhdistäneet matkaansa lähiseudun kaupunkikohteita (Venetsia, Zagreb, Ljubljana, Split) ja ba­se-hyppyharrastajille löytyi vuoristoteiden varrelta mielenkiintoisia siltakohteita. Slovenian puolelta löytyi myös reilun tunnin ajomatkan päästä Kustin ”bongaama” tuuli­tunneli, jossa myös oppilaat saivat lisähar­joitusta hyppäämistä varten. Perinteinen ajanvietto eli ”kelin tekeminen” oli myös sangen edullista Kroatiassa. Isosta tuopista ei tarvitse ravintolassa maksaa edes kolmea euroa.

Paikallisen ilmailukerhon Krila Kvarnernan ohjelmassa on monipuolisesti lähes kaikenlaista harrasteilmailua. Hallista löytyy kattava va­likoima moottorilento-, experimental- ja purje­koneita. Sisällä seisoi myös pari ultrakevyttä ja riippuliitäjille oli omat tilansa erilli­sessä rakennuksessa.Hyppykerholaiset ovat kuitenkin veto­vastuussa koko hom­masta ja näin ollen meidän oli helppo päästä toimimaan paikan päällä.

Toisin kuin suomalaiset kentät, Grobnik toimii kieltotau­luista huolimatta myös paikallisten suosittuna ulkoilualueena. Tätä varten piti ennen hyppytoiminnan aloittamista aika ajoin käydä ensin autolla hätistelemässä pyöräilijät ja koiran ulkoiluttajat pois kiitotieltä. Tämä, kuten monet muutkin käytännön järjestelyt hoituivat paikallisten toimesta, jotka olivat järjestäneet itselleen vapaata varmistaak­seen leirimme onnistumisen. He olivat jopa ostaneet uuden polttoainesäiliön pumppui­neen kerosiinitankkaustamme varten. Toki sille tulee oletettavasti myös muuta käyttöä jonkin ajan kuluttua Kroatian liittyessä Schengen-alueeseen, jolloin ulkomailta tulevat koneet voivat laskeutua suoraan Grobnikiin ilman kansainvälisen kentän laskeutumis- ja handling-kustannuksia.

Hyppyalue varjon varasta katsottuna.

Varjo avautumassa Grobnikin taivaalle.

Takaisin kotiin

Leirin viimeinen konekuorma lennettiin lauantaina 7. huhtikuuta osin siitä syystä, että ennusteiden mukaan kone oli mahdol­lista lentää suoraan kotiin sunnuntaina ja myös vähäisen hyppääjämäärän takia, sillä suurin osa leiriläisistä oli lähtenyt jo koti­matkalle ehtiäkseen maanantaiksi töihin. Päivän päätteeksi kone kuormattiin ja tan­kattiin lähtökuntoon, ja lentäjät alkoivat valmistella ennusteiden mukaisia lento­suunnitelmia.

Niinpä varhain sunnuntaiaamuna nau­timme kerhotiloissa Nedljeljkon tuomat aamuherkut, starttasimme vielä kerran kii­totien päästä Krkn kansainväliselle kentälle maastapoistumisen muodollisuuksia varten, jonka jälkeen aloitimme parin tuhannen ki­lometrin matkan kotia kohti.

Lensimme Zagrebin yli Unkarin puolelle, josta suunnistimme Slovakian halki Puolan ilmatilaan. Puolassa teimme pakollisen tankkausstopin tällä kertaa Lublinin ken­tälle, jonne samaan aikaan saapunut ”oikea” matkustajakone viivästytti hieman läh­töämme. Myötätuuli kuitenkin nopeutti len­toamme ja pääsimme hyvissä ajoin Liettuan, Latvian ja Viron kautta Pohjanlahdelle omaan ilmatilaan. Kahdessa viikossa tapah­tunut kevään edistyminen oli konkreetti­sesti havaittavissa lentokoneesta katsoen.

Viimeisinä leiripäivinä Kroatiassa oli jo lähennelty auringossa ajankohtaan nähden normaaleja parinkymmenen asteen lämpö­tiloja, mutta kyllä Utissakin koneesta ulos tullessa tuntui lähtöpäivään verrattuna hy­vinkin keväiseltä.

Kokeilu, johon kerhomme johtokunta rohkeasti suostui – hieman pelon sekaisil­lakin tunteilla – saatiin hoidettua kohtuulli­sesti myös taloudellisesti. Tulevaisuudessa useamman hyppytapahtuman järjestä­minen samoilla siirtolennoilla, alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, olisi toimiva kon­septi. Organisaation siirto ja toimintakyky ei ole ongelma, jos siihen on saatavilla vahvaa paikallista tukea, josta tällä leirillä ei todella­kaan ollut puutetta.

Lisää laskuvarjohyppäämisestä harrastuksena:

• Suomen Ilmailuliitto www.ilmailuliitto.fi
• Skydive Finland www.skydivefinland.fi