Lentokenttiä on Suomessa runsaasti: valvomattomia ja valvottuja yhteensä noin 75 kappaletta. Ehkä tarpeeseen nähden jopa liikaakin? Kapasiteettia niissä olisi paljon suuremmallekin lentotoiminnalle sekä liikenneilmailun että yleisilmailun puolella. Käyttäjiä ei vaan pienessä maassa ole ollut tarpeeksi, mutta eipä asian eteen ole vielä paljoa tehtykään.
Lentokenttien pudotuspeli ja uudelleenjärjestelyt alkoivat jo joitakin vuosia sitten. Malmin tilanteen tiedämme kaikki, mutta sammutetuin lyhdyin toimii moni muukin lentoasema. Onneksi useimmat sinnittelevät vielä, ja ne saadaan tarvittaessa uudelleen vilkkaaseenkin käyttöön.
Toivottavasti ympäröivä yhteiskunta jatkossakin ymmärtää, että lentokentät ovat arvokasta kansallisomaisuutta, jota ei pidä tuhota. Hukatun lentokentän tilalle ei käytännössä saada enää uutta. Lentokentät eivät Suomessa pääsääntöisesti ole vilkkaalla toiminnalla mitattavia markkinapaikkoja, vaan niiden arvo on tärkeissä lennoissa – kuten kansallisina kriisiaikoina, sairaankuljetuksissa tai liike-elämän akuuteissa tarpeissa. Tietenkin perustoimintoina ovat harrasteilmailu ja lentokoulutus.
Liikenne- ja viestintäministeriön liikennepoliittisen strategian taustaraportissa (LVM 2b/2015) edellytetään, että mikäli lentoasemien markkinaehtoinen säännöllinen lentoliikenne päättyy, alue (esimerkiksi kunta, maakunta tai yritys) voi ottaa halutessaan vastuun lentokentän ylläpidosta ja kehittää sitä alueellisista lähtökohdista käsin. Lentoliikenteen, matkailun, vientiteollisuuden ja muun elinkeinoelämän toimintaedellytykset turvataan yhteistyöjärjestelyiden, verkostoitumisen ja markkinoinnin avulla.
Jossain onkin jo herätty. Kunnat ovat monella paikkakunnalla nähneet lentokentässä uuden kehityksen mahdollisuuden. Tähän on yhdistynyt myös paikallisen ilmailutoiminnan ja kentän ylläpitäjän aktiivisuus sekä usein vielä lisäapuna erilaiset yleisötapahtumat. Tällaisista kentistä esimerkkejä ovat Jämijärvi, Nummela, Naarajärvi, Pudasjärvi, Oripää, Hyvinkää ja Vesivehmaa.
Esimerkiksi Lahti-Vesivehmaalla Asikkalan kunta on ostanut lentokentän ja ympäröivät maa-alueet metsähallitukselta sekä vanhoja lentokonehalleja Senaatti-kiinteistöiltä. Kunta osallistui vahvasti myös kiitotien päällystysinvestointiin. Ilmailuun liittyvää yritystoimintaa on jo lentokenttään tukeutuen.
Vesivehmaalla on selvästi pyritty systemaattiseen yhteistyöhön kunnan, lentokentän pitäjän sekä kentän toimijoiden kesken. Tätä yhteistyötä on kuulemma mahdollisuus edelleen tiivistää. Kaiken edellytyksenä ovat selkeät yhteiset pelisäännöt ja strategia. Lentokentän pitäjä on säätiö, jonka on ollut välttämätöntä järjestää toimintansa puoliammattimaiseksi. Talkootyön osuus lentokentän ylläpidossa on jo melko vähäistä. Käytännössä tämä tarkoittaa ilmailutoiminnalta perittäviä maksuja ja siis kustannustason nousua. Muuta tietä ei kuitenkaan ole näkyvissä. Kaikki osallistuvat jatkossa jollain tasolla.
Mutta visioidaanpa hieman pidemmälle. Hyvin hoidetut, nykyiset valvomattomat lentopaikat voisivat olla osa verkostoa, jossa ei pyöritetä raskasta lentoliikennettä, vaan kentät toimisivat kevyen lentokaluston hoitamina yhteyskenttinä. Kalusto olisi tasoltaan Cessna 208- ja Pilatus PC12 -typpistä. Lennot hoidettaisiin tilausperiaatteella, jossa lähtökynnys olisi matala. Kuljetettaisiin matkustajia, kevyttä rahtia (kuten verkkokaupan tuotteet, yritysten tavaratoimitukset ja varaosat) sekä potilaskuljetuksia. Lentojen estyessä rinnalla toimisi vaikkapa taksipalvelu, joka hoitaa kuljetuksen tarvittaessa melko pienellä viipeellä. Tässä itse järjestelmän jätän vielä lisää ideoitavaksi, mutta mitä tällainen tarkoittaisi lentopaikkojen osalta?
Lentoasematasoisilla kentillä on ammattimaisen ilmailutoiminnan infra vielä kunnossa, mutta valvomattomat lentopaikat tarvitsevat investointeja – kuten kiitoteiden raivausta ja uudelleen päällystämistä, lähestymissektoreita, asematasoja, polttoaineen saatavuuden parantamista, satelliittilähestymismenetelmiä ja mahdollisesti etälennonjohdon sekä lentopaikan jatkuvasta ylläpidosta ja liikennekelpoisuudesta huolehtivaa henkilöstöä.
Tällainen olisi kuitenkin huomattavan paljon halvempaa kuin aikaisemman täysimittaisen lentoasemaverkoston ylläpitäminen. Valtion ja maakuntien tasolla tarvittavat investoinnit olisivat melko maltilliset. Lentopaikkojen käyttö paikalliseen lentokoulutukseen tai harrasteilmailuun ei käytännössä heikkenisi. Säädöspuolella luonnollisesti tekemistä riittää, mutta ihmisen tekemiä säädöksiä voidaan haluttaessa muuttaa – onhan vastaavia ilmailujärjestelmiä muuallakin.
Kirjoittaja on Ilmailuliiton hallituksen jäsen.





