Purjelento vaati kovaa kuntoa, kun liitokoneet oli vietävä mäen päälle ja vedettävä kumiköydellä ilmaan. Kuvassa Grunau 9 starttaa Jämillä.

 

Sota katkaisi ilmailumme kehityksen, mutta lennokkitoiminnalle se toi uusia merkityksiä. Vuosikymmenen lopussa lennokkiharrastus kansainvälistyi, ja Suomeen saatiin ensimmäinen maailmanmestaruus ilmailun saralla.

Purjelennon tapaan myös lennokkiharrastus nousi suosioon 1930-luvulla, tavoittaen lo­pulta kymmeniätuhansia nuoria piiriinsä. Lennokkeja oli maassamme tehty ja ko­keiltu toki aiemminkin. Varhaisin tunnettu kumimoottorilennokki tiedetään raken­netun Suomessa vuonna 1910, lentäen miltei kilo­metrin matkan. Seuraavalla vuosikymmenellä maassa alkoi olla jo lukuisia yksittäisiä lennokkiharrastajia.

Vuonna 1930 perustettiin lennokkitoiminnalle oma kattoyhdistys Lintukerholiitto, jonka myötä suurempiin kaupunkeihin syntyi lennokkikerhoja. Vaikka Suomen Nuorison Ilmailuliitoksi pian nimensä muuttanut yhdistys järjesti lennokkikilpailuja ja sen jäsenmäärä kasvoi, siirtyi lennokkitoiminnankin vetovastuu pikkuhiljaa 1930-luvun puolivälissä ilmapuolustusyhdistyksille. SNIL hävisi lopulta yhdistyskartalta vuosikymmenen puolivälissä, kun Ilmapuolustusliitto perusti lennokkikeskustoimi­kunnan edistämään alan harrastusta.

Vuonna 1937 liiton lennokkitoiminnan ohjaajaksi nimettiin Lennart Poppius.

Jo 1930-luvulla lennokkien tyyppivalikoima oli laaja, ulottuen aina yksinkertaisista liidokeista näyttäviin mallilennokkeihin. Helsingin Ilmapuolustusyhdistyksen näyttelyä.

Lennart Poppius (vas.) ja Åke Johansson. Poppius toimi Suomen Ilmapuolustusliiton lennokkitoiminnan ohjaajana vuosina 1937–1945. Hänen aikanaan lennokkiharrastus kasvoi voimakkaasti.

Jatkosodan aikana Jämijärvellä järjestettiin useita lennokkikursseja.

Lennokkitoiminnan puuhamies

Vuonna 1909 syntynyt Poppius oli aktiivinen purje­lentäjä ja toimi muun muassa opettajana Jämillä. Purjelentokoulun kronikkaan kirjattiin eri opettajien ominaispiirteitä, sen mukaan Poppiuksen ohjeet oppilailleen saattoivat olla tällaiset: ”Hyvä lento! Oikein hyvä lento! Startissa kyllä vähän veditte liikaa ja riipuitte vasemmalle, poljitte jalkoja kuin polku­pyörällä. Myöskin pumppasitte laskussa ja tulitte aivan sakkaamalla alas. Muuten hyvä lento. Tätä rataa sitä kehitytään!”

Kannustava palaute kuului siis näköjään jo 1930-luvulla ilmailukulttuuriin!

Lennokkitoiminnan ohjaajana Poppius ryhtyi pitämään rakennuskursseja ympäri Suomea. Aluksi tehtiin sisälennokkeja, mutta aikaa myöten siirryttiin myös ulko­lennokkeihin. Kurssit olivatkin oiva tapa juurruttaa ilmailuaatetta nuoriin, sillä yksin­kertaisen lennokin rakentaminen luonnistui jopa kymmenvuotiaalta. Poppius kehitti aloitteleville rakentajille alkeislennokki Hyttysen, joka lensi kumimoottorillaan par­haimmillaan reilun puoli minuuttia.

Vuonna 1938 laskettiin Suomessa toi­mivan 48 lennokkikerhoa ja harrastajia arveltiin olevan noin 20 000. Myös kansain­välistymisessä otettiin ensi askeleita, kun vuosina 1938 ja 1939 Jämillä järjestettiin len­nokkileirejä, joihin osallistui lajin harrastajia Baltian maista sekä Saksasta ja Ruotsista.

Talvisota katkaisi ilmailun myönteisen kehityksen, ja moni purjelento- ja len­nokkitoiminnan vetäjä joutui rintamalle. Poppiuskin toimi sodissa pommikoneen tähystäjänä. Heinäkuussa 1941 hän oli korkeusnousukoetta suorittavassa DB-3-koneessa, kun se meni 7 500 metrissä latta­kierteeseen, josta ei oiennut. Poppius pelas­tautui laskuvarjolla 2 000 metrissä, mutta ohjaaja sekä mukana ollut mekaanikko menehtyivät.

Myöhemmin jatkosodan aikana Poppius komennettiin takaisin Jämille purjelennon opettajaksi sekä vetämään lennokkikurs­seja, jotka olivat osoittautuneet erittäin hyödyllisiksi ilmapuolustuksen kannalta. Purjelentäjille ja lennokkipojille oli har­rastuksensa myötä kasvanut vankka ilma­puolustustahto. Lisäksi lennokkien sekä pienoismallien kanssa touhunneet nuoret tunnistivat hyvin lentokonetyypit ja monet heistä palvelivatkin sotien aikana ilmator­junnassa. Purjelento- ja lennokkiharrastus oli myös hyvää pohjakoulutusta ilmavoimien mekaanikoksi tai lentäjäksi pyrkiville.

Lennokkipoikia Jämillä vuonna 1942. Vasemmalla Aarne Ellilä, joka voitti Wakefield Cupin vuosina 1949 sekä 1950 ja oikealla Olavi Lumes, josta tuli Ilmailuliiton lennokkitoiminnan ohjaaja vuonna 1946.

Jämijärvellä yhdistyivät lennokki- ja purjelentotoiminta. Monet Jämin kävijät valitsivat sodan jälkeen jonkin ilmailuammatin.

Lennokkipojasta hävittäjä-ässäksi

Eräs tällainen ilmailusta innostunut nuori oli Nils Katajainen. Katajainen oli aloittanut 1930-luvulla Helsingin Ilmapuolustusyhdistyksessä lennokeilla ja jatkanut sitten Jämin purjelentokoulussa. Nuoren miehen lentotaidot kehittyivät ja pa­rikymppinen pilotti oli yksi kolmesta vuonna 1939 purjelennon olympiajoukkueeseen va­litusta lentäjästä. Saman vuoden syyskuussa hän aloitti asevelvollisena Ilmasotakoulussa. Talvisodan ja suurimman osan välirauhaa hän oli koulutuksessa, mutta kun uusi sota alkoi kesällä 1941 taas häämöttää, sai Katajainen siirron Lentolaivue 24:ään. Hän taisteli jatkosodan Brewster- ja myöhemmin Messerschmitt-hävittäjillä saavuttaen kaikkiaan 35,5 ilmavoittoa. Ansioistaan Katajaiselle myönnettiin Mannerheim-risti, ainoana reserviläislentäjistä.

Rauhan tultua Katajainen palasi purje­lentoharrastuksensa pariin. Hän osallistui muun muassa purjelennon SM-kisoihin, joita ryhdyttiin järjestämään ensimmäistä kertaa sotien jälkeen, ja esitti lentonäytök­sissä taitolentoa. Lentäjä-ässänä mainetta niittänyt Katajainen sai nyt ihailua osakseen Olympia-purjekoneella tekemillään taito­lentoesityksillä.

Nuori Nils Katajainen aloitti ilmailuharrastuksensa Helsingin Ilmapuolustusyhdistyksessä. Jatkosodassa hänestä tuli hävittäjä-ässä, joka palkittiin Mannerheim-ristillä.

Kotimaista purjelentokalustoa

Suomen Ilmapuolustusliitto lopetti väli­rauhan tultua toimintansa keväällä 1945. Samaan aikaan muutettiin Suomen Ilmailuklubin sääntöjä sekä nimi Suomen Ilmailuliitoksi, jolle siirrettiin entisen Ilmapuolustusliiton omaisuus. Näin päästiin jatkamaan työtä ilmailun eteen ikään kuin vanhalta pohjalta.

Niin lennokki- kuin purjelentotoiminnan ehdottomassa keskiössä oli 1930- ja 1940-lu­vulla Jämijärvi, jossa monenlaisten kurssien lisäksi huollettiin ja korjattiin lentokalustoa. Sodan jälkeen Jämin verstaalla oli myös merkittävä rooli uusien kotimaisten purje­lentokoneiden valmistuksessa. Ensimmäisiä kotimaisia konstruktioita olivat PIK-7 eli Harakka ja PIK-5.

Ilmailuliiton purjelennon ohjaaja Kaarlo Temmes ryhtyi jatkosodan jälkeen suunnittelemaan harjoituskonetta purje­lentokerhojen käyttöön. Tiedustelu- ja hävittäjälentäjänä sodassa palvellut Temmes opiskeli lentokoneenrakennusta TeknillisessäKorkeakoulussa ja hänen dip­lomityönä suunnittelema PIK-5 valmistui 1946. Siitä tuli oiva harjoituskone, joka korvasi vaikeasti korjattavissa olevan saksa­laisen Grunau Babyn.

Vitosia rakennettiin sekä Jämin verstaalla että kerhotyönä. Kaikkiaan sen kolmea eri versiota valmistui 34 kappaletta. PIK-5:tä yri­tettiin heti prototyypin valmistuttua kaupata myös Ruotsiin, mutta ilmeisesti konetyypin vaijeriviidakko ei miellyttänyt ruotsalaisia ja vientiponnistelut tyrehtyivät siihen.

Jo sodan aikana oli Jämijärven purje­lentokoulussa ryhdytty suunnittelemaan alkeiskoulutukseen myös liitokonetta sak­salaisen Grunau 9:n tilalle. Tällä Harakaksi nimetyllä suomalaiskonstruktiolla tehtiin ensilento alkuvuodesta 1945. Siitä edelleen parannellusta versiosta Harakka II:sta tuli PIK-7. Harakoita valmistettiin kymmeniä ja sitä käytettiin alkeisliitokoneena 1950-luvun loppupuolelle, jolloin purjelennon opetus muuttui kaksipaikkaiskoulutukseksi.

Suomen Ilmailuliitto ryhtyi sodan jälkei­sessä maailmassa avaamaan ovia myös ulko­maille. Suomi hyväksyttiin FAI:n jäseneksi uudelleen alkuvuodesta 1947 ja varsinkin lennokkitoiminta pääsi kansainväliseen nosteeseen.

Olympiavalmennusta varten hankittu DFS Weihe ”suurtehopurjehtija” kaartelee Jämin yllä vuonna 1942.

PIK-5:n a-malli eli ”Koukku” vintturihinauksessa. Vitonen oli rakennettu mäntyrimoista ja koivuvanerista sekä päällystetty osin kankaalla. Tuet ja jänteet aiheuttivat melkoisen vastuksen ja lisäksi siipiprofiili oli paksu, joten liitoluku ei päätä huimannut, mutta se oli hyvä harjoituskone aina 1960-luvulle saakka.

PIK-5:n suunnittelija ja Polyteknikkojen ilmailukerhon jäsen Kaarlo Temmes oli myös ensimmäinen purjelennon Suomen mestari.

Liito ja purjekoneita korjattiin ja rakennettiin Jämin verstaalla.

Lennokkimestareita

Lennart Poppius luopui lennokkitoi­minnan ohjaajan toimestaan syksyllä 1945. Seuraavana vuonna tehtävään palkattiin Uras Oy:n lennokkivalmistamon esimiehenä toiminut Olavi Lumes. Uudessa työssään Ilmailuliitossa hänestä tuli myös lennokki­pakkaamon tekninen johtaja.

Ilmailuliiton sodan aikana perustama lennokkitehdas valmisti lennokkisarjoja ja vuosittain niitä meni kaupaksi kymmeniä tuhansia. 1940-luvulla sopivien lennokki­materiaalien saanti oli vaikeaa ja liitto pyrki näin omalla tuotannollaan edistämään harrastusta. Balsaa ei vielä tuolloin saanut, joten materiaaleina käytettiin mäntyrimoja, kotimaista vaneria ja paperia.

Lumes jatkoi Poppiuksen jalanjäljillä vetäen kursseja, leirejä ja kilpailuja, mutta hän myös seurasi lajin kansainvälisiä tuulia. Siten Suomessa pysyttiin muun lennokki­maailman kehityksessä. Se näkyi myös kilpailutoiminnassa. Pohjoismaisiin kilpai­luihin osallistuttiin vuonna 1946 ja seuraa­vana vuonna Suomeen tuli Pohjoismaiden mestaruus Tanskassa pidetyissä lennokki­kisoissa.

Vuosikymmen huipentui kuitenkin Aarne Ellilän MM-voittoon Wakefield Cupissa, joka pidettiin vuonna 1949 Englannissa, Cranfieldissä. Wakefield-lennokit olivat kumimoottorilla varustettuja vapaastilentäviä lennokkeja ja niillä kisasi Cranfieldissä peräti 90 osanottajaa parista­kymmenestä maasta.

”Ellilä voitti sillä, että hän teki kevyimmän lennokin ja käytti kaksoiskumia”, Olavi Lumes muistelee tuota voittoa.

Koska kilpailun säännöt oikeuttivat voittajan kotimaan järjestämään seuraavat kilpailut, pidettiin ne vuonna 1950 Jämillä. Ellilä voitti jälleen ja niin vielä 1951 kisattiin maailmanmestaruudesta Suomessa. Näin tuli Suomi lennätettyä kansainvälisen ilmai­luväen tietoisuuteen.

Purjelento ja etenkin lennokkitoiminta elpyivät sodan jaloista melko nopeasti, mutta moottorilento jäi odottamaan uutta nousua. Vuosikymmenen vaihteessa sitä läh­dettiin elvyttämään näyttävillä ilmasirkus- ja lennätyskiertueilla.