Laskuvarjourheilu laskeutuu Suomeen – Taivaan uusi sinisyys

Julkaistu

Teksti Harri Mustonen
Kuvat Suomen Ilmailuliitto, Suomen Laskuvarjokerho, Antero Takala, Kaisa Kakko ja Helsingin ilmailukerhon albumi

Laskuvarjohyppäämisen MM-kilpailut pidettiin Itävallan Graxissa vuonna 1968. Kavo Laurila onnistui joukkueenjohtajan tehtävänsä ohessa itsekin hyppäämään useita hyppyjä.

 

1960-luvulla suomalaisessa yhteis­kunnassa puhalsivat uudet tuulet. Myös ilmailun luutuneita käsityksiä ravisteltiin, kun maasta alkoi löytyä uudesta urheiluilmailulajista, laskuvarjourheilusta, kiinnostuneita henkilöitä.

Laskuvarjohypyt olivat olleet len­tonäytösten vetonaula 1940- ja 1950-luvuilla, ja etenkin ilma­sirkus Pilvien huimapäiden tärkeä ohjelmanumero kaksois­hyppyineen. Hyppääjiä – jotka kaikki olivat pääosin näytöshyppääjiä – oli tuohon aikaan kuitenkin vain kourallinen, eikä laskuvarjourheilukulttuuria päässyt vielä syntymään. Yhdet epäviralliset hyp­pykilpailut tosin järjestettiin vuonna 1952 Lahdessa, Vesijärven jäällä. Osallistujia oli neljä ja kisan voitti Jukka Rautamäki – hänkin yksi Pilvien huimapäiden eturivin esiintyjiä.

Jämin ilmailukoulun johtaja Eero Pakarinen suunnitteli jo vuonna 1949 jär­jestävänsä laskuvarjohyppykurssit, mutta Kulkulaitostoimiston ilmailuosasto torppasi hankkeen. Ajatus, että kurssin myötä kuka tahansa voisi ryhtyä hyppäämään laskuvar­jolla, oli liian radikaali.

Maailmalla laskuvarjohyppäämisestä oli tullut jo 1950-luvulla urheiluilmailun laji, eikä tätä kehitystä voitu estää lopulta Suomessakaan. Ilmailuaatteen läpitunkema ekonomi Kavo Laurila oli vuonna 1956 Ranskassa purjelennon MM-kilpailussa ja nähnyt siellä laskuvarjoharrastajien hyppy­esityksiä – tämä sykähdyttävä näky sai hänet innostumaan uudesta ilmailumuodosta.

Para-Commander-liitovarjo avautumassa Malmin kentän yläpuolella 1960–1970-lukujen vaihteen aikoihin. PC oli vielä niin sanottu pallovarjo, vaikka sitä myös sen ajan luokittelun mukaan jossain vaiheessa kutsuttiin liitovarjoksi. Kuvun keskiosa oli vedetty hieman alas kahden keskuspunoksen avulla, jolloin kupu oli litteämpi ja sen liitokyky oli parempi kuin tavallisten kupuvarjojen. Se oli erinomainen tarkkuuslaskuvarjo, jota 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin saakka käyttivät lähes kaikki kokeneet hyppääjät.

Ilmailija sekä kirjoittaja

Vuonna 1925 syntynyt Laurila oli kulkenut sen perinteisen tien ilmailun parissa eli len­nokeista purjelentoon, ja harrasti myös jos­sain määrin moottorilentoa. Hän oli suorit­tanut vuonna 1944 myös sotaohjaajakurssi 7:n. Laurila oli siis jo 1950-luvun lopulla ko­kenut ilmailuharrastaja, kun hän kiinnostui tästä Suomessa vielä tuntemattomasta il­mailun lajista. Lahjakkaana kirjoittajana hän ryhtyi kirjoittamaan laskuvarjourheilusta Ilmailu-lehteen.

”Mutta oli sana sitten huvi, vaihtelu tai hyöty, ei ole epäilystäkään, etteikö lasku­varjohypystä saisi samaa tyydytystä, kuin mistä muusta urheilumuodosta tahansa. Päinvastoin on todennäköistä, että hypyn suorituksella on tarjottavanaan verratto­masti runsaammin jännitystä sekä ruu­miin- ja hengenhallinnasta irtoavaa iloa kuin monella muulla lajilla”, Laurila kirjoitti Ilmailun numerossa 2/1960.

Jo edellisvuonna oli julkaistu hänen artik­kelinsa laskuvarjon historiasta. Sen oheen Ilmailun toimitus oli tehnyt kainalojutun, jossa kerrottiin, miksi lehdessä ei aiemmin oltu useista pyynnöistä huolimatta käsitelty ”tätä FAI:n ohjelmassa olevaa urheilu­muotoa”.

”Käsityksemme on, että laskuvarjo on ensi sijassa hengenpelastusväline”, jutussa todettiin.

Harrastajien oli siis parasta keskittyä vain lennokkitoimintaan sekä purje- ja moottori­lentoon.

1960-luvulla puhalsivat kuitenkin uudet tuulet, yhteiskunta muuttui ja vanhat ra­kenteet kyseenalaistettiin. Oliko sattumaa, että laskuvarjourheilu teki tuloaan juuri 1960-luvun alussa? Ehkä tuon ajan ilma­piiri loi otollisen pohjan myös perinteisistä ilmailumuodoista poikkeavaksi koetulle urheilulajille.

Ainakin Laurila esitti ennakkoluulotto­masti tuoreita ajatuksia. Hän kirjoitti vuosi­kymmenen vaihteessa laskuvarjourheilusta neljä artikkelia, todeten viimeisen lopussa, että ”jos Suomessa olisi riittävästi mielen­kiintoa, voitaisiin hyppykerho tännekin pe­rustaa”. Ideasta innostunut Onni Kuusisto tarttui tähän oitis ja otti yhteyttä Laurilaan sanoen kiinnostuneita olevan hänen lisäk­seen muutaman muukin. Pian Suomeen ryh­dyttiin perustamaan maamme ensimmäistä laskuvarjokerhoa.

Urheiluilmailumme uusi sarka

Suomen Laskuvarjokerhon (SLK) perus­tava kokous pidettiin toukokuussa 1960. Paikalla oli 31 henkilöä, joista yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Laurila ja vara­puheenjohtajaksi kapteeni Kaj Hagelberg, joka oli käynnistämässä samoihin aikoihin Laskuvarjojääkärikoulua Utissa.

”Ilmailuliitossa aktiivisesti toimiva Laurila piti erittäin tärkeänä, että vasta pe­rustettu laskuvarjokerho liittyisi Suomen Ilmailuliiton jäsenkerhoksi”, kertoo lasku­varjohyppäämisen historiaa tutkinut Eero Kausalainen.

SLK hyväksyttiinkin jo samana syksynä liiton jäsenkerhoksi. Kausalaisen mukaan järjestely on toiminut hyvin tähän päivään asti, ja itse asiassa Suomi on yksi harvoja maita, joissa laskuvarjourheilijat ovat yhä osa kansallista ilmailuliittoa.

Laskuvarjourheilu kiinnosti heti alkuvuosina myös naisia. Kaisa Kakko valmiina hyppylennolle 1960-luvun alkupuolella.

Vaikka intoa tuoreen laskuvarjokerhon jäsenillä riitti, meni vielä pari vuotta ennen kuin SLK:n puitteissa päästiin hyppäämään. Ensin oli hankittava koulutusta ja koke­musta. Jo kesällä 1960 Laurila lähti puoleksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Siellä hän tutustui hyppykeskuksiin ja niiden toimintaan suo­rittaen kolme hyppyä. Seuraavana vuonna Laurila suuntasi opintomatkalle Ranskaan, Biscarossen hyppykeskukseen, jossa hän sai paljon tietoa koulutusmenetelmistä, -ohjel­mista sekä välineistä.

Kun Suomen Laskuvarjokerho sai seu­raavan vuoden alussa kaksi laskuvarjoko­konaisuutta, päästiin viimein aloittamaan laskuvarjohyppytoiminta urheilumielessä. Lohjalla maaliskuussa 1962 pidetyssä lento­näytöksessä suoritettiin suomalaisen lasku­varjourheilun ensimmäiset hypyt, joista Laurila teki toisen.

Ilmailun päätoimittaja Esko Hatakkakin näki nyt uuden urheilulajin tulevaisuuden ja lausui tunnustuksensa pääkirjoituksessaan niille ilmailuharras­tajille, jotka olivat ”lähteneet liikkeelle raivatakseen urheiluilmailun peltoon uuden saran” ja ”löytäneet taivaalta aivan uuden sinisyyden”.

Toiminta laajenee vauhdilla

Ensimmäisenä toimintavuotena SLK:n puit­teissa hypättiin yli 20 kertaa. Kerhon kou­lutus- tai luentotilaisuuksiin osallistui peräti 169 henkilöä, mikä kertoo alkutaipaleella olleen laskuvarjourheilun suosiosta. Vuonna 1963 harrastus laajeni, kun perustettiin kaksi uutta kerhoa: Utin Laskuvarjokerho ja Laskuvarjourheilijat Helsinkiin.

Syksyllä 1963 SLK:n puheenjohtaja ja SIL:n hallituksen jäsen Laurila teki ano­muksen Suomen Ilmailuliitolle keskus­toimikunnan perustamisesta laskuvarjo­urheilua varten – vastaavia toimikuntiahan liitossa oli jo muilla lajeilla. Ehdotus hyväk­syttiin liitossa, ja näin laskuvarjourheilu vakiinnutti lopullisesti asemansa maamme muiden ilmailuharrastusten rinnalla.

1960-luvun alku oli laskuvarjourheilun startti, josta toiminta laajeni vuosikym­menen loppuun tultaessa niin, että vuonna 1970 tehtiin 10 000 hyppyä. Perinteiselle harrastelentämiselle aika merkitsi kuitenkin murroskautta, joka oli tyrehdyttää etenkin purjelennon.

Vuosina 1968–1969 Suomeen tuotiin neljä Fournier RF-4D:tä eli Tuuliaa. Näin maahamme syntyi moottoripurjekoneiden luokka.

SLK:n hyppääjä on laskeutunut Malmilla oppilasvarjo T 10:llä. Varjotyyppi oli sotilaskäyttöön suunniteltu miehistönpudotusvarjo, joita oli 1960-luvun alkupuolella jonkin verran käytössä myös siviilikerhoissa.

Juhani ”Janne” Horma omisti elämänsä purjelennolle ja sai miltei kaikki ilmailun kunnianosoitukset. Vuonna 1979 hänelle myönnettiin lentokapteenin arvo ansioistaan harrasteilmailussa.

Korpikenttien kutsu

1960-luvun alussa useat purjelentokerhot joutuivat poistumaan sotilaskentiltä, kuten Utista ja Luonetjärveltä, joissa ne olivat toi­mineet pitkään. Samoin kävi Hämeenlinnan Ilmailukerhon, joka oli toiminut Parolassa – vuonna 1962 siitä tuli panssarivaunujen harjoitusalue.

Pelastukseksi tuli kuitenkin puolustus­ministeriö, joka antoi ilmailukerhoille luvan käyttää sodan aikana tehtyjä lukuisia kenttiä. Useat näistä olivat jo hyvää vauhtia metsittymässä, sillä niitä ei oltu käytetty sodan jälkeen.

Hämeenlinnalaiset ryhtyivät raivaamaan ja rakentamaan uutta purje­lentokeskusta Räyskälään. Yksi tämän hankeen kes­keisimpiä puuhamiehiä oli Juhani Horma. Vuonna 1930 syntynyt Horma oli aloittanut 1945 liitokoneilla Parolassa. Pian hänestä tuli intomielinen purjelentäjä ja harrastuksen sanansaattaja. Horma lensi 1950-luvulla Suomen ennätyksen matka­lennossa, ja oli vuonna 1963 Argentiinassa pidettyjen purjelentokilpailujen vakio­luokan kolmas.

Vaikka lähtö perinteikkäästä ”Parolan akatemiasta” oli haikea, saatiin Räyskälään kansainväliset mitat täyttävä purjelento­keskus, josta tuli pian yksi tunnetuimmista maailmalla.

”Parolan menetys oli tappio Hämeenlinnalle, mutta Räyskälä suuri voitto koko maan ilmailulle”, totesi Horma myöhemmin.

Toinen merkittävä purjelentokeskus kasvoi Vihdin Nummelaan, jonne Malmin lentoasemalta toimineet pääkaupunki­seudun kerhot pääsivät siirtymään 1950-luvun lopulla. Nummelan sodanaikaisen kentän käyttö tuli mahdolliseksi, kun Porkkalan vuokra-alue vapautui vuonna 1956.

Vuonna 1962 ilmailukerhoille tuli lähtö myös Utista, jolloin Inkeroisten Ilmailukerho perusti oman kentän Wredebyhyn, ja Karhulan Ilmailukerho siirtyi Kymin sotakentälle. Keski-Suomessa taas Luonetjärveltä toimineet harrastajat kotiutuivat Naarajärvelle.

Nummela, Hyvinkää, Kiikala, Oripää, Naarajärvi, Kymi, Selänpää, Piikajärvi. Monet lentokerhot saivat uudet kotipesät hylätyiltä sotakentiltä – ilman näitä olisi purjelento joutunut kitumaan kaupallisilla kentillä, joissa harrasteilmailun tarpeet oli­sivat olleet aina toisella sijalla.

Moottori- ja purjelennon suosio jatkui maassamme koko 1960-luvun. Moottorilentolupakirjojen määrä kasvoi ja kalusto pa­rani. Myös purjelennossa harrastajamäärät jatkoivat nousuaan. Lisäksi kehitettiin uusia purjekonetyyppejä ja kotimainen Vasama ni­mettiin jopa vuoden 1963 maailman parhaaksi vakio­luokan koneeksi. 1970-lu­vulla tämä osaaminen oli kas­vava maailman huipulle.

Veijo Haatainen on hypännyt ilmeisesti ensimmäiselle itselaukaisuhypylleen 1960-luvun alussa.

Yleisilmailun lentokonekanta lisääntyi ja uusiutui 1960-luvulla. Yleisin konemalli vuonna 1969 oli Piper Cherokee. Kuvassa Piper PA-28 Cherokee Arrow.

Nummelan lentokeskuksen hyörinää vuonna 1962. Purjekoneiden hinauksessa käytettiin vuosikymmenen alussa hyvin yleisesti Ilmavoimista poistettuja kaksitasoisia harjoituskoneita, Stieglitzeja ja VL Viimoja.

Ilmailu-lehden artikkelit

Saapuvat

Tiedosta, mitä teet — Yhteisö on tukenasi

Hannu Halonen, ilmailun vaatimaton moniosaaja

Määräenemmistöjen huomioiminen yhdistyksen purkamispäätöstä tehtäessä

Traficom päivitti lentokelpoisuusvaatimukset ultrille ja experimentaleille

Suosaaren lennokkikenttä vaarassa jäädä voimalinjan alle

Ohjeet häirintätapauksissa toimimiseen

Urheilutoimittajat: Nurila on paras ilmailu-urheilija

Lisää artikkeleita