Ekan kisajakson päätti Bosniassa pidettävä Prijedor-cup. Olen ollut ollut Bosniassa ennenkin ja aina on yhtä häkellyttävä kokemus ylittää maan raja. Paikallinen päätie on kapeampi ja huonommassa kunnossa, kun meillä Utissa kotiini johtava Tyrrintie. Rakennukset ovat rapistuneita tai puolivalmiita. Tai ainakin meidän mittapuun mukaan puolivalmiita, koska tiilitalossa on saatettu asua jo monta vuotta. Ulkovuorausta vaan on ihan turha tehdä, kun se maksaa ylimääräistä eikä vaikuta asumiseen ehkä hieman suurempia lämmityskustannuksia huolimatta mitenkään.
Bosniahan on oikeastaan kolme väkisin yhdessä pidettyä pikkuvaltiota, joilla on oma hallinto, omat armeijat ja omat säännötkin. Näitä kolmea osavaltiota koittaa pitää nimetty YK:n edustaja kasassa. Tällä kerralla olimme menossa Bosnian Serbitasavallan alueella sijaitsevaan Prijedorin kaupunkiin hyppäämään jokavuotista siellä järjestettävää cup-kisaa. Onneksi saimme matkaan Rijekasta kroatialaisen hyppääjän Nedljeljko Brdarin, joka opasti meidät perille, asioi rajavartijoiden kanssa ja mikä tärkeintä, hoiti meidät myös takaisin Eurooppaan. Oikeasti sekä Kroatia että Slovenia ovat ihan täysin länsivaltoja nykyään toisin kuin köyhä ja merkityksetön Bosnian alue. Montenegro alkaa olla kehitystasolla siinä välissä kiitos rannikkoseudun turismin mutta kuka haluaisi matkustaa Bosniaan? Itse en tulisi tänne alhaisesta hintatasosta huolimatta muuta kuin hyppäämisen perään.
Ihmiset tietenkin ainakin hyppy- ja ilmailupiireissä ovat erittäin ystävällisiä ja tyytyväisiä siitä, että saavat vierailijoita luoksensa. Kuitenkin sekä paikalliset että kroatialaiset ystävämme muistuttivat joka käänteessä pitämään omaisuudesta huolta eikä jättämään mitään arvokasta edes kotimajoitukseen, jonka hyppykaverini Ned oli järjestänyt paikallisen tuttavansa luota. Jo aiemmin, Banja Lukassa kisaillessani olin jutellut paikallisen nuorison kanssa, jotka suhtautuivat erittäin skeptiseti omaan ja valtionsa tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyys ja kehittämishaluttomuus eivät potki tätä kombinaatiota eteenpäin ja alueen tilanne alkaa olla sellainen, ettei ympäröivät tavallaan ”emävaltiot” enää edes huolisikaan riesaakseen Bosnian alueita, vaikka tarjottaisiin!
Prijedorin lentokenttä
Ilmailijoitahan nämä maalliset murheet eivät ole koskaan haitanneet ja myös Prijedorin lentotoiminta tuntui olevan melko vilkasta. Hallista löytyi useita purjekoneita muutaman vanhahkon moottorikoneen lisäksi. Laskuvarjotoiminnan harjoituskäyttössä on vanha jugoslavialainen Utva 66, joka suuresta moottorista huolimatta pystyy viemään maksimissaan neljä hyppääjää tuhanteen metriin. Se on myös kovaäänisin lentolaite, josta olen koskaan hypännyt! Koko nousun ajan oli pakko pitää sormia korvilla. Oletin hyppääväni siitä vain ensimmäisen kisahypyn odotellessamme myöhässä ollutta varsinaista kisakonetta, armeijan kaksnollavitosta Belliä paikalle. Utvan ”korkkaamista” himmensi se, että ykkösenä hypännyt joukkueemme joutui hyppäämään vaikeaan rajakeliin ilman tietoa vallitsevista olosuhteista ja maksimitulos siitä vahvisti kisan asemaa pelkkänä harjoituskisana tulevien hyppyjen suhteen. Harjoituskokeilut olivat kyllä tarpeeseen, kun yritimme vallmentajan kanssa muuttaa hieman lopputekniikkaa jalkojen asennon suhteen.
Kisan kuluessa avautui myös ainakin kroatialaisten käyttämä lausahdus – ”Ollaan Bosniassa!”, millä kuitattiin kaikki ihmettelyn aiheet siitä, miksi mitään ei tapahdu tai miksi asiat ovat enemmän tai vähemmään rempallaan. Nimittäin kahden ihan hyvän kelipäivän aikana järjestäjät saivat hyppyytettyä vain viisi kierrosta, kun hommaa ei vain saatu käyntiin tai sitten pisettiin muuten vain taukoa. Paikalla ollut Bosnian armeijan Bell-205 seisoi suurimman ojan ajasta paikallaan ja silloin kun sitä käytettiin, painopistepelkoiset lentäjät suostuivat ottamaan kyytiin vain yhden viiden hengen joukkueen, joiden piti asettua istumaan eri puolille lentolaitetta. Olen sentään hypännyt noista koptereista varmaan sata kertaa eri puolilla maailmaa aina vähintään kymmenen hyppääjän kuormilla ilman minkäänlaista ongelmaa mutta nythän oltiin Bosniassa!
Siispä neljän korviahuumaavan Utva-hypyn ja yhden kopterikierroksen jälkeen lähdimme pitkäkestoiselle paluumatkalle Kroatiaan. Matkahan ei sinänsä ollut pitkä mutta rajajonon kahden tunnin odotus autontarkistusbonuksen kanssa lisäsi tuntuvasti autotiimaa. Onneksi tälläkin kertaa säästyimme kuitenkin kumihanskoilta. Kisan aikana saimme kokeiltua pientä muutosta jalan astukseen maalipisteelle mutta se ei tuntunut toimivan ja vanhalla tekniikalla tuli kuitenkin kaivettua se viimeisen kierroksen nollatulos, joten sillä mennään!
Rijekassa olikin edessä varustevälppäys seuraavan päivän kotimatkaa varten. Tai ei tuohon lentomatkan 23 kiloon paljon tarvitse varusteita ihmetellä, kun pakollisena mukaan tulevat hyppykamat painavat jo sen 16 kiloa. Onneksi ei tuohon ollut tällä kertaa paljon tarvettakaan, koska mukanani autossa oli jo lähtiessä syyskuulle asti tarvittava varustus joka jäi Jumpyn kanssa Grobnikin lentokonehalliin odottelemaan uutta tulemista. Yksi paikallinen hyppykaverini Bojan kyyditsi meidät parinsadan kilometrin päähän Ljubljanan kentälle ja noudon pitäisi olla odottamassa 25.7. paluutani.
Suomi-loma
Käyttäessäni käsitettä ”Suomi-loma”, tarkoitan ihan oikeasti sitä! Olen onnistunut saamaan itselleni yhteistyökumppaneita ja miellän sen niin, että teen heille töitä. Hyppääminen ja etenkin kilpailuissa edustaminen on sitä työtä, mistä minulle maksetaan ja koitan hoitaa sen tietysti mahdollisimman hyvin. No, toki tuohon kolmen viikon lomailujaksoonkin sisältyi hyppyduuneja parinkymmenen harjoitushypyn verran. Heti alkuun oli sovittu myös kesän ainoa näytöshyppy superpesis-pelin alkuun Kouvolan keskustaan. Pallon vienti sujui rutiinilla tutulle kentälle mutta kyllähän näytöshypyissä aina omat riskinsä on lentokentälle hyppäämiseen verrattuna. Kaupungin keskellä tuulet käyttäytyvät hyvinkin omituisesti ja reunaesteet rajoittavat lähestymiskuvioita. Aikoinaan näytökset olivat ihan hyvä rahan tienaamishomma laskuvarjokerhoille mutta nykyään tarkoituksena on promota hyppytoimintaa ja harrastusta sekä kuten tässä tapauksessa, luoda positiivista imagoa yhteistyöllä muiden urheiluseurojen kanssa.
Hyppytreenien lisäksi tärkeää oli saada kolmen viikon säännöllinen fyysisen treenin jakso ennen tulevaa seitsemän viikon kisarupeamaa. Kisareissulla olosuhteet mahdollistavat vain satunnaisen ylläpitävän treenaamisen etenkin voima- ja nopeuspuoleen, mihin vanhalla kilpapainonnostajalla olisi eniten tarvetta. Nuo ominaisuudet tukevat myös hypyssä tavittavia jalkalihasten kimmoisuutta ja koordinaatiota, joten hyvä, että sai siihen edes muutaman viikon tehokkaan harjoitusjakson.
Parasta tietenkin oli hulppea hellejakso saunomisineen ja mökkeilyineen mansikoiden sekä juuri kypsäksi ehtineiden vadelmien ja mustikoiden kera! Akut on siis ns. ladattu, hyppyä treenattu ja katse on käännetty tulevaan Italian kisaan, mikä onkin joukkueeni ”kotikisa”. Viime vuonna lämmöt hipoivat kyseisen kisan aikana neljääkymmentä mutta nythän siihenkin on saanut Suomessa vähän adaptoitua.
